30.6.2011

Mikke: 56. Massive Attack - Mezzanine (1998)

Tutustuin Massive Attackin musiikkiin melko pian Mezzaninen ilmestymisen jälkeen. Synkän raskaat soundit ja hypnoottisen junnaavat rytmit kiinnittivät mielenkiintoni. Mezzanine ei oikeastaan kuulostanut miltään, mitä olin kuullut aikaisemmin. Myöhemmin olen tutustunut myös Massive Attackin trip hop kollegoihin Portisheadiin ja Trickyyn, mutta tuolloin 90-luvun lopulla Massive Attack kuulosti täysin omalaatuiselta. Vielä tänäkin päivänä olen kuitenkin sitä mieltä, että Mezzanine on trip hopin hienoin ja kirkkain taidonnäyte. Kriitikot olivat yleisesti ottaen samaa mieltä. Levy löytyy monilta 'kaikkien aikojen parhaat levyt' -listalta ja myyntitilastoissakin levy keikkui listojen kärjessä.

Heini: 56. Junip – Fields (2010)

Junip on paremmin soolotuotannostaan tunnetun José Gonzalésin vetämä ruotsalainen yhtye. Herkkää indiepoppia soittava kokoonpano kitaroi tiensä sydämeeni viime kesän Flow-festivaaleilla. En jostain syystä ollut ennen sitä juurikaan kuunnellut Gonzalésia tai Junipia, mutta live-esityksen nähtyäni aloin innokkaasti tutustua Junipin tuotantoon (joka muuten koostuu yhdestä albumista ja kahdesta EP:stä, eli tutustuminen on nopeasti tehty).

29.6.2011

Mikke: 57. Neil Young - After the Goldrush (1970)

Kuten  moni muukin supertähti listallani, myös Neil Young vaati pitkän ajan päästä suosimieni artistien joukkoon. Olin ehkä kuullut liikaa 80-luvun Neil Youngin tuotantoa, joka ei aikuisrokkimaisuutensa vuoksi edelleenkään toimi mielestäni kovin hyvin. Sen sijaan 70-luvun countrya ja folkia yhdistelevä minimalistisempi tuotanto on kuin varkain noussut lempimusiikkini joukkoon. Youngin ujeltavan korkea lauluääni toimiikin mielestäni parhaiten akustisvoittoisessa musiikissa, jossa sen ei tarvitse väkisin pyrkiä soimaan muiden soitinten yli. Minun mittapuullani Youngin kolmas albumi After the Goldrush ja sitä seurannut Harvest ovat hänen parhaansa.

Heini: 57. Amy Winehouse – Frank (2003)

Amy Winehousen debyyttialbumi Frank lupasi paljon ajatellen laulajattaren tulevaa uraa. Winehouse koukuttaa kuuntelijansa heti levyn avauskappaleella Stronger than Me, jonka vokaaliosuudet polveilevat kauniisti ja huomattavan epäpopmaisesti eteenpäin. Samanlainen tunnelma leimaa enimmäkseen koko levyä. Kappaleet soivat yhteen lähes saumattomasti ja pääosassa on Winehousen kaunis tummasävyinen laulu. Sanat kertovat rennon ironisesti sekavasta rakkauselämästä, jollaista Winehouse lienee itsekin kokeillut.

28.6.2011

Mikke: 58. Teitur - Poetry & Airplanes (2003)

Teitur Lassen on laulaja-lauluntekijä Färsaarilta. Hänen musiikkinsa on valloittavan hellyyttävää kitaravetoista folk poppia. Teiturin esikoisalbumi Poetry & Airplanes kumpuaa rakkaudesta ja kaipauksesta, joka ei hellitä otettaan eron jälkeen. Teitur anelee kappaleissaan rakastaan palaamaan takaisin ja ylistää suurta rakkautta. Kappaleet eivät kuitenkaan vajoa itsesääliin, vaan niissä kuuluu haikeutta ja uskoa yhteisen tulevaisuuden mahdollisuuteen. Levy antaa Teiturista kuvan ujona ja herkkänä runopoikana. Nähdessäni Teiturin konsertoimassa aikanaan yksin kitaransa kanssa Semifinaalissa, yleisö koostui lähinnä huokailevista naisista, jotka katselivat artistia lumoutuneina. Itsekin olin kyllä varsin lumoutunut Teiturin kauniista kappaleista.

Heini: 58. Muse – Origin of Symmetry (2001)

Vuosituhanteen vaihteen Muse on lähellä sydäntäni. Yhtyeen esikoisalbumi Showbiz sekä kolmas pitkäsoitto Absolution ovat minulle tärkeitä levyjä. Kaikkein suurimmaksi Muse-kokemuksekseni nousee kuitenkin kakkosalbumi Origin of Symmetry. Massiiviset rock-kappaleet höystettynä Matthew Bellamyn värisevällä falsettilaululla saavat kylmät väreet hiipimään pitkin selkäpiitä. Sopivan angstinen tunnelma vain lisää tunnetta siitä, että tämä on ehdottomasti yhtyeen paras levy.

27.6.2011

Mikke: 59. Pariisin kevät - Meteoriitti (2008)

Pariisin kevät tuli varmaan kaikille suomalaisille tunnetuksi viime kesänä. Yhtye oli juuri julkaissut toisen levynsä Astronautti, joka soi kaikkialla. Yhtye aloitti epätavalliseen tapaan keikkailun vasta toisen albumin jälkeen. Suosio oli heti taattu, kun festivaali- ja klubiyleisöt pääsivät tanssimaan Pariisin kevään tahtiin. Itse tutustuin Pariisin kevääseen jo ensimmäisen albumin myötä ja ehkä juuri siksi tämä ensimmäinen levy löytyy myös listaltani. Ensimmäisen levyn aikoihin yhtyeen keulahahmo Arto Tuunela ilmeisesti oli enemmän tai vähemmän koko bändi. Tästä syystä keikkailua ei aloitettukaan heti. Pariisin kevään musiikki toimii kuitenkin myös erinomaisesti levyltä ja niinpä innostuin melkoisesti tästä tuoreen kuuloisesta suomenkielisestä indiestä.

Heini: 59. Massive Attack – Mezzanine (1998)

Massive Attackin Mezzanine taisi olla ensimmäinen levy, jota ostaessani ymmärsin, ettei minun tarvitse aina pitää artistin tai yhtyeen koko tuotannosta voidakseni arvostaa suuresti jotain yksittäistä levyä. Mezzanine on kaikin puolin hieno levy, mutta muut Massive Attackin levyt eivät ole minussa samanlaisia tunteita herättäneet. Tällä levyllä mystisen pelottava tunnelma kietoo pauloihinsa.

26.6.2011

Mikke: 60. Tom Waits - The Heart of Saturday Night (1974)

Minulta kesti yllättävän kauan tutustua Tom Waitsin tuotantoon. Olin jo monien vuosien ajan kuullut kehuja Waitsin musiikista, mutta tutustumiseen meni vuosia. Lopulta kun sitten lainasin kirjastosta Waitsin alkuaikojen kokoelman, olin myyty. 80-luvun sekava tuotanto, jota olin jonkin verran kuullut ennen tätä ei ollut tehnyt vaikutusta, mutta 70-luvun suorempi bluesista ja jazzista ammentava materiaali innosti minut toden teolla. Waitsin tavaramerkiksi muodostunut viskihuuruinen raspi ei ole vielä kehittynyt miehen parilla ensimmäisellä albumilla, mutta jälki on silti mielettömän hienoa. Tunnelma tuo mieleen pimeät ja savuiset kulmakuppilat, joissa yksinäiset hahmot hukuttavat suruaan viskilasiin. Kappaleissa on kuitenkin myös kumpuilevaa toivoa. Levyn kansikuva muistuttaa tarkoituksella Frank Sinatran albumiklassikkoa In the Wee Small Hours, joka kuulostaakin toimineen jonkinlaisena esikuvana Waitsin musiikille.

Heini: 60. Fiona Apple - Extraordinary Machine (2005)

Fiona Applen musiikkia on vaikeaa kuvailla, sillä se ei selkeästi kuulu mihinkään genreen ja artistin kappaleet rikkovat totuttuja pop-musiikin kaavoja monipuolisuudellaan. Extraordinary Machine ei välttämättä aukea ensimmäisellä tai toisellakaan kuuntelukerralla, mutta mitä enemmän sitä jaksaa stereoissaan soittaa, sitä vakuuttavammaksi se muuttuu. Applen persoonallinen lauluääni ja taidokkuus luoda polveilevia melodioita vakuuttavat jokaisella kuuntelukerralla yhä enemmän.

23.6.2011

Mikke: 61. The Who - Who's Next (1971)

The Who on varmasti yksi tunnetuimmista artisteista listallani. Yhtyeen jokainen jäsen on oman soittimensa mestari. Roger Daltreyn villi rock -raspi, Pete Townshendin voimakkaat kitarat, Keith Moonin ilmiömäinen rumputyöskentely ja John Entwistlen melodisen taidokas bassonsoitto tekevät The Whosta yhden kaikkien aikojen taitavimmista rock -yhtyeistä. Who's Nextin massiiviset stadioneille sopivat kappaleet erottuvat melko paljon yhtyeen alkuaikojen mod rockista, mutta mielestäni muutos on tuonut mukanaan paljon positiivista. Vaikka alkuaikojen kappaleissa on nuoruuden intoa ja uskottavuutta, Who's nextin kunnianhimoisempi ja kokeilevampi soundi toimii mielestäni vielä paremmin.

Heini: 61. Iggy Pop - Lust for Life (1977)

Lust for Life -kappaleen alkukomppi on varmasti kaikille tuttu. Olen jo aikoja sitten ehdollistunut polkemaan jalkaani ja keikuttamaan lantiotani sen tahtiin aina kappaleen kuullessani. Vaikka biisi kestää yli viisi minuuttia eikä oikeastaan muutu miksikään enää ensimmäisen puolentoista minuutin jälkeen, toimii se silti hämmentävän hyvin. Toinen Lust for Life -levyn tunnettu kappale lienee The Passenger, joka on viimeiset 35 vuotta soinut niin säännöllisesti mediassa ja muissa julkisissa paikoissa, että on suorastaan ihme, jos joku siltä on onnistunut välttymään. Kysymys kuuluukin, mitä muuta tämä albumi pitää sisällään loistokkaan klassikkohittikaksikon lisäksi?

22.6.2011

Mikke: 62. The Organ - Grab That Gun (2004)

The Organ on kanadalainen viiden naisen muodostama new wave -yhtye. New wavelle tyypilliseen tapaan diskanttiset bassot kumisevat selkeinä, kitarat helisevät välillä kuulaan puhtaina ja välillä vonkuvat pahaenteisen särisevinä. Katie Sketchin lakoninen lauluääni huokuu new wave tunnelmaa. Vaikka levy onkin 2000-luvun tuotos, sen soundimaailma katsoo vahvasti 80-luvun vaihtoehtomusiikin suuntaan. Yhtyeen musiikkia voidaankin verrata sellaisiin suuriin nimiin kuin The Smiths, The Cure ja Joy Division. Tummasävyinen melankolia ja tanssittavat monotoniset rytmit tuovat erehtymättömästi mieleen 80-luvun Manchesterin.

Heini: 62. Super Furry Animals – Rings around the World (2001)

Rings around the World on kummallinen levy. Vaikka se on Super Furry Animalsien ensimmäinen isolle levy-yhtiölle tehty albumi, omaperäisyyden puutteesta sitä ei ainakaan voi syyttää. Tämä brittipop-aallon nosteessa perustettu yhtye lähti vaeltamaan varsin omalaatuiseen – mutta onnistuneeseen – suuntaan viimeistään tällä viidennellä levyllään. Rohkeasti erilaisia musiikkityylejä, kuten progea, teknoa ja death metallia, yhdistelevä levy on lähes ainutlaatuinen 2000-luvun popmusiikkihistoriassa.


21.6.2011

Mikke: 63. Okkervil River - The Stand Ins (2008)

Okkervil River on tavallaan kummajainen listallani, sillä olen tuntenut yhtyeen vasta niin vähän aikaa. Bändin viides albumi The Stand Ins iski kuitenkin heti alusta niin voimakkaasti, että levy tunki tiensä listalleni ja vieläpä näinkin korkealle sijoitukselle. Okkervil River soittaa folkin ja countryn innoittamaa indierockia. Will Sheffin lievästi epävireinen ja säröilevä lauluääni antaa yhtyeelle melko epäkaupallisen soundin, joka kuitenkin puree loistavasti tällaiseen indiediggariin. Soittimet soivat taitavasti ja monipuolisina. Äänimaailmassa on kuultavissa vaikutteita monilta vaihtoehtoisen musiikin mestareilta, mutta omaperäisyyttäkin löytyy. Kappaleet vaihtelevat melankolisista valitusvirsistä rokaavaan tanssitusmeininkiin.

Heini: 63. Lily Allen – Alright, Still (2006)

Brittilaulaja Lily Allen todistaa, että vielä nykyäänkin nuorilla naisartisteilla voi olla asennetta ja tuo ihailemaani vihaisten naisten musiikkijoukkoon kaivatun 2000-luvun tuulahduksen – sittenkään kaikki tähän luokkaan kuuluvat artistit eivät jääneet 1990-luvulle. Allenilta on tähän mennessä ilmestynyt kaksi albumia, jotka molemmat ovat hyviä, mutta joista esikoisalbumi Alright, Still on ehdottomasti parempi.

20.6.2011

Mikke: 64. Beach House - Teen Dream (2010)

Tutustuin Beach Housen musiikkiin viime vuoden keväällä, kun kävin läpi vuoden 2010 Flow-festivaalin artisteja. Sadunomaiset melodiset kappaleet kiinnittivät huomioni. Festivaaleilla sitten Beach House oli sijoitettu lauantai-iltaan. Yhtye soitti yhtä aikaa festivaalin pääesiintyjän M.I.A.:n kanssa, joka ei olisi voinut minua vähempää kiinnostaa. Koko muuta festivaaliyleisöä ilmeisesti kiinnosti, sillä teltassa soitettu Beach Housen konsertti oli tyhjin, mitä koko festivaaleilla näin. Se oli Flown konserteista kuitenkin ehkä myös paras. Victoria Legrandin taianomainen laulu ja harkitun tyylikkäät taustat koskettivat uskomattomalla voimalla. Konsertin kappalejärjestys oli valittu nerokkaasti siten, että tunnelma nousi koko ajan intensiivisemmäksi. Loppu oli massiivista tunnevyöryä.

Heini: 64. The Soundtrack of Our Lives – Origin vol. 1 (2004)

The Soundtrack of Our Lives (tuttavallisemmin TSOOL) oli pitkään yhtye, jonka livekeikkoja rakastin, mutta jota jaksoin vain hyvin harvoin kuunnella kotona levyltä. Jumalaiseen hurmokseen yleisön konserteissaan johtava, ylipainoisen hipin ja Jeesuksen risteytykseltä näyttävä Ebbot Lundberg ei mielestäni onnistunut välittämään musiikkinsa hienoimpia puolia levyltä, joten päätin nauttia yhtyeestä ainoastaan livenä.

19.6.2011

Mikke: 65. Mummypowder - Consternation! Uproar! (2004)

Mummypowder on helsinkiläisyhtye, joka on ollut pystyssä jo 15 vuotta, mutta julkaissut vain neljä pitkäsoittoa. Olinkin ehtinyt jo vuonna 2004 ilmestyneen Consternation! Uproar! -albumin jälkeen luulla, että yhtye on lopettanut soittamisen. Kuitenkin tänä keväänä iloisena yllätyksenä huomasin, että Mummypowder soittaa konsertin Semifinaalissa ja yhtyeeltä ilmestyy myös uusi albumi. Konsertti todisti, että yhtyeen soitto sujuu edelleen loistavasti ja uudetkin kappaleet kuulostivat oikein hyviltä. Yhtyeen laulaja, säveltäjä, sanoittaja ja kitaristi Janne Lehtinen on ainoa yhtyeen alkuperäisistä jäsenistä ja Mummypowderia voisikin melkein kutsua hänen sooloprojektikseen.

Heini: 65. Efterklang - Magic Chairs (2010)

Tutustuin Efterklangiin ensimmäistä kertaa pian yhtyeen kakkosalbumin Parades ilmestyttyä. Olin ehkä yrittänyt kuunnella yhtyettä niihin aikoihin, mutta en muista vakuuttuneeni Efterklangista mitenkään erityisesti. Täydellisen takinkäännön tein nähtyäni yhtyeen livenä. Asuin niihin aikoihin Pariisissa, missä Efterklang jostain syystä esiintyi, vaikkakaan kovin moni ranskalainen tuskin oli kuullut heistä koskaan mitään. Huolimatta yhtyeen tuntemattomuudesta he onnistuivat luomaan keikalla uskomattoman hienon tunnelman, jota en osaa sanoin kuvailla. Keikan jälkeen olin fani.

18.6.2011

Mikke: 66. Arcade Fire - Neon Bible (2007)

Arcade Fire on yksi suurimmista esimerkeistä indierockin maailmanvalloituksesta. Levy-yhtiöiden vallan pienennyttyä indie-yhtyeistäkin on voinut kasvaa jättimäisen suosittuja. Muistan aikanaan kuunnelleeni yhtyeen esikoisalbumia Funeral, kun joku sitä minulle suositteli. Silloin en ollut kuullutkaan koko yhtyeestä ja ensimmäisellä kuuntelukerralla en oikein vielä saanut kiinni yhtyeen musiikista. Kun tämä toinen albumi, Neon Bible sitten ilmestyi, päätin ostaa sen mielenkiinnosta, joka ensimmäisestä levystä oli herännyt. Nyt musiikki alkoi todella kiinnostaa ja palasin sittemmin kuuntelemaan myös Funeralia, joka sekin osoittautui hienoksi levyksi. Huomionarvoista oli kuitenkin se, että toisen levyn jälkeen kaikki muutkin tuntuivat olevan innoissaan Arcade Firesta. Yht'äkkiä yhtye oli kaikkien huulilla ja levyt soivat kaikkialla.

Heini: 66. Skunk Anansie – Stoosh (1996)

Brittiyhtye Skunk Anansie aloitti uransa vahvasti esikoisalbumillaan Paradoid and Sunburnt, mutta täysosumaan yhtye ylsi vasta toisella albumillaan Stoosh. Paitsi, että levy sisältää kolme isoa hittiä (Twisted, Hedonism ja Brazen), muutkin levyn biisit ovat kaikkea muuta kuin täyteraitoja. Asennetta ei tältä yhtyeeltä puutu, sen takaa omalaatuinen keulahahmo Skin, jonka esiintymiskarisma on aivan omaa luokkaansa ja jonka kaunis lauluääni sopii täydellisesti yhtyeen voimakkaaseen musiikkityyliin.

17.6.2011

Mikke: 67. Turin Brakes - The Optimist LP (2001)

Turin Brakes kuuluu ensimmäisiin niin sanottuihin indie-artisteihin, joita aloin kuunnella. Olin yläasteella kuunnellut lähinnä 60- ja 70-luvun suuria nimiä ja vasta lukioaikoinani löysin kunnolla uuden musiikin, jota soittivat pääsääntöisesti pienten levy-yhtiöiden artistit. Nämä vaihtoehtoartistit, jotka ensimmäisenä löysin, ovat merkinneet minulle paljon ja niihin liittyy suuri tunnelataus. Nyt kuunnellessani levyä, joudun jälleen kerran toteamaan, että albumin olisi ehkä pitänyt olla korkeammalla listallani. Tulen tietysti varmasti sanomaan näin vielä monenkin artistin kohdalla, mutta silti en voi hehkuttaa Turin Brakesin hienoutta liikaa.

Heini: 67. The Strokes - Is This It (2001)

Kun kuulin ensimmäistä kertaa The Strokesin Is This It -levyä, olin innoissani, sillä olin varma, että rock-taivaalle oli syttynyt yksi kiintotähti lisää. Tämän levyn ja etenkin hittibiisi Last Nite:n tahtiin on biletetty jo vuosikymmenen ajan, eikä tunnelma ole ollenkaan laantunut vuosien saatossa. Valitettavasti myöhemmillä levyillään The Strokes ei ole kyennyt samanlaiseen suoritukseen ja ne ovat ainakin minun osaltani jääneet pölyttymään levykaupan hyllyyn.

16.6.2011

Mikke: 68. Kula Shaker - Peasants, Pigs & Astronauts (1999)

Kula Shaker on pyörinyt levysoittimessani jo yli vuosikymmenen ajan, mutta välillä yhtyeen levyt ovat unohtuneet hyllyyni pitkiksikin ajoiksi. Kuitenkin kuunnellessani nyt yhtyeen musiikkia, se iskee jälleen todella kovaa. Intialainen mystiikka ja länsimainen rockmusiikki yhdistyy kiehtovana kuin aikanaan The Beatlesin loppuaikojen levyillä. Omaperäisestä psykedeelisestä äänimaailmastaan huolimatta, myös suuri yleisö löysi Kula Shakerin. Harmittavaa kyllä, Kula Shakerin pintaliito ei kestänyt kovin kauaa, sillä yhtye hajosi toisen levynsä jälkimainingeissa.

Heini: 68. Nick Cave and the Bad Seeds - Let Love in (1994)

Nick Cave on kiistatta yksi aikakautemme taitavimmista ja omaperäisimmistä musiikintekijöistä. Vaikka Caven musiikki ei sisällä väkisin väännettyä erikoisuudentavoittelua kummallisten kikkojen ja häiritsevien äänien muodossa, musiikin tunnistaa Caveksi aina heti ensisekunneista lähtien. Let Love in -levy johdattaa kuulijansa pelonväristyksiä aiheuttaviin tunnelmiin massiivisuudellaan ja synkkyydellään, mutta on silti samaan aikaan täynnä kaunista ja herkkää musiikkia.

15.6.2011

Mikke: 69. The Beach Boys - Pet Sounds (1966)

The Beach Boysin Pet Sounds on valittu useammallakin listalla maailman kaikkien aikojen parhaaksi levyksi. Omalla kohdallani The Beach Boys on tavallaan pysytellyt monien aikalaistensa varjossa. Pet Sounds on kuitenkin albumina niin hieno, ettei sitä voi tältäkään listalta sivuuttaa. Brian Wlison oli hyvin vaikuttunut The Beatlesin Rubber Soul -albumista ja päätti Pet Soundsilla pistää paremmaksi. The Beatlesin vastaisku tuli sitten myöhemmin olemaan Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, jota Pet Soundsin kanssa yhdessä pidetään ehkä pop-musiikkia eniten muokanneeksi levyksi.

Heini: 69. Beastie Boys – Licensed to Ill (1986)

Oli vaikeaa valita paras Beastie Boys -levy tälle listalle, sillä yhtyeen parhaat biisit on siroteltu tasaisesti ympäri eri albumeita eikä toisaalta mikään albumi sisällä mielestäni pelkästään hyvää musiikkia. Ei sillä, että Beastie Boys olisi varsinaisesti huonoa musiikkia onnistunut tekemään, mutta välillä kokonaisen albumillisen kuunteleminen vain tuntuu hieman puuduttavalta. Halusin kuitenkin kirjoittaa jotain tästä hienosta yhtyeestä, joten valinta oli tehtävä. Loppusuoralla olleiden Hello Nastyn ja Ill Communicationsin sijasta valitsin kolmannen mahdollisen vaihtoehdon: yhtyeen esikoisalbumin Licensed to Ill.

14.6.2011

Mikke: 70. Blondie - Parallel Lines (1978)

On jotenkin käsittämätöntä, että tutustuin Blondieen niinkin myöhään, kuin vasta muutama vuosi sitten. Olin tietysti kuullut yhtyeen useita kappaleita, mutta jostain syystä en ollut yhdistänyt päässäni näitä kappaleita juuri Blondieen. Nyt jälkikäteen katsoen Blondie on erottamattoman tärkeä osa rockmusiikin historiaa ja kuuluu 1980-luvun vaihteen New Wave -yhtyeiden parhaimmistoon. Yhtyeen kolmatta albumia, Parallel Lines, voidaan lähes pitää bändin greatest hits -kokoelmana, sillä lähes kaikki parhaat kappaleet löytyvät tältä levyltä. Tietysti väheksyttämättä yhtään muitakaan levyjä.

Heini: 70. The Wombats – A Guide to Love, Loss and Desperation (2007)

Wombatsien A Guide to Love, Loss and Desperation on nimestään huolimatta iloinen tanssilevy. Menoa, meininkiä, hyviä pop-melodioita sekä falsetissa kieuttuja u-u-uuu huutoja riittää vaativammankin indie-fanin tanssijalkaa liikuttamaan. Mitään tyhjänpäiväistä klubimusiikkia Wombats ei kuitenkaan ensilevylleen ole tallentanut: lyriikat ovat täynnä sarkastisia huomautuksia milloin mistäkin muoti-ilmiöstä tai huumorilla höystettyjä kertomuksia epäonnisista rakkaustarinoista.

13.6.2011

Mikke: 71. Placebo - Without You I'm Nothing (1998)

Placebon musiikki kuuluu tavallaan enemmän menneisyyteeni, kuin nykyisyyteeni. Lukioaikoinani yhtye oli minulle kuitenkin jotain todella suurta ja hienoa. Sittemmin into on selvästi laantunut. Tämä saattaa toisaalta johtua siitä, että Placebon levyt ovat huonontuneet huomattavasti alun kulta-ajoista. Nyt kirjoittaessani täytyy myöntää, että kaksi ensimmäistä levyä ovat kyllä edelleenkin aivan loistavia. Bändin nimikkoalbumi esitteli post-punkista ammentavan nuoruuden intoa tihkuvan yhtyeen, joka esiintyi oudon androgyynilla tyylillä. Toiselle levylle, Without You I'm Nothing, tultaessa soundi oli kasvanut, soittotaidot parantuneet ja oma suunta paremmin löytynyt.

Heini: 71. MGMT – Congratulations (2010)

Yhdysvaltalaisen MGMT:n hittipitoisin albumi oli Oracular Spectacular ja vaikka tykkäänkin hyppiä tanssilattialla Time to Pretendin tai Kidsin tahtiin, levynä minuun vetoaa enemmän seuraaja Congratulations, jonka psykedeelinen soundi on kuin suoraan 1960-luvulta. Ehkä Congratulationsin hienous piileekin siinä, miten 2010-luvun hipsterisoundi kohtaa 1960-luvun häröilymusiikin ja leipoo aineksista kasaan varsin kelvollisen pitkäsoiton.

12.6.2011

Mikke: 72. Glasvegas - Glasvegas (2008)

Glasvegas on viime vuosien indiebändeistä yksi persoonallisimmista ja tunnistettavimmista. James Allanin vahva skottiaksentti kaikuu kauniina, massiiviset kitaravallit ja vähintäänkin yhtä mahtipontinen rumpusoundi kokoavat kasaan uskomattoman kokoisen soundin. Varmaan mikään yhtye ei ole aiemmin myöskään kuulostanut näin Skotlantilaiselta. Melodiat ovat vertahyytävän kauniita ja ne on soitettu ukonilmaan verrattavalla äänimassalla.

Heini: 72. Kula Shaker – K (1996)

Muutin vuosi sitten toukokuussa Kallioon. Muuttoapuna minulla oli verrattain suuri määrä perhettä ja ystäviä, jotka paitsi kantoivat tavarat vanhasta asunnosta uuteen, myös auttoivat tavaroiden paikoilleen laittamisessa (kiitos vaan kaikille avusta!). Jostain kirjojeni seasta eräs muuttoapuna ollut ystäväni kaivoi esiin yläasteen historiankirjani ja alkoi selailla sitä. Paljastui, että olin raapustanut erään sivun marginaaliin seuraavanlaisen listan:

Brittipop
Oasis
Suede
Blur
Kula Shaker?


11.6.2011

Mikke: 73. Risto Juhani - Luuranko (2007)

Täytyy myöntää, että minusta on hieman omituista kirjoittaa henkilökohtaisen top 100-listani yhteydessä hyvän ystäväni musiikista, mutta levyn pois jättäminen olisi ollut itseni ja muiden huijaamista. Niin hienosta levystä on kuitenkin kyse. Risto Juhanin Luuranko on folkista ja indiestä vaikutteensa hakeva erolevy. Melankoliset melodiat, akustiset kitarat, henkilökohtaiset sanoitukset ja hennon säröilevä lauluääni tekevät tästä albumista todella intiimin. Laulaja-lauluntekijäperinteeseen nojaavat kappaleet saavat mielenkiintoisen soundin efektien ja taiteellisten ratkaisujen myötä.

Heini: 73. Kashmir – Zitilites (2003)

Kuten aiemmin listallani esiintynyt Elbow, Kashmir tuli musiikillisen tietoisuuteni osaksi yhden levyn ajaksi, mutta hävisi sittemmin unohduksiin vuosiksi. Levy, jonka onnistuin bongaamaan oli vuonna 2003 ilmestynyt Zitilites. Olin kiinnittänyt huomiota yhtyeeseen MTV Nordicilla pyörineen hienon Rocket Brothers -musiikkivideon myötä ja kun sain vielä eräältä kaveriltani poltetun version Zitilites-levystä, jonka avausraita kyseinen kappale on, olin myyty.

10.6.2011

Mikke: 74. The Smashing Pumpkins - Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995)

Tutustuin The Smashing Pumpkinsin musiikkiin vuonna 1996 The Simpsons -TV-sarjan kautta. Yhtye soitti muun muassa Sonic Youthin kanssa Hullabalooza festivaaleilla, joihin Homer Simpson palkattiin vastaanottamaan tykinkuulia vatsallaan. Tuohon aikaan kuuntelin vielä melko paljon raskaampaa musiikkia, joten The Smashing Pumpkinsin raskaat kitaravallit herättivät mielenkiintoni. Mellon Collie and the infinite Sadness oli ilmestynyt edellisenä vuonna, joten se valikoitui ensimmäiseksi kuuntelemakseni levyksi. Mellon Collie onkin yhtyeen kunnianhimoisin projekti ja se sisältää mielestäni myös parhaat kappaleet.

Heini: 74. Aimee Mann - Lost in Space (2002)

Aimee Mannin Lost in Space jatkaa sarjassamme “musiikkia, josta on vaikeaa kirjoittaa kesällä”. Yritetään nyt kuitenkin. Aimee Mann on jo pitkään ollut yksi suosikeistani laulaja-lauluntekijänaiset-kategoriassa. Mann ei välttämättä ole suvereenisti parempi kuin aiemmin listallani esiintyneet Feist, Regina Spektor tai Cat Power, mutta Mann on viihtynyt levysoittimessani näistä kolmesta ehdottomasti pisimpään.

9.6.2011

Mikke: 75. Fleet Foxes - Fleet Foxes (2008)

Fleet Foxes on listani ensimmäinen niin sanottu Portland -yhtye. Portlandin kaupungista Oregonin osavaltiosta on jo jonkin aikaa ilmestynyt huomattava määrä loistavia vaihtoehtoartisteja. Fleet Foxes nousi esikoisalbumillaan aivan puun takaa yhdeksi parin vuoden takaisen kesän eniten kuuntelemistani levyistä. Yhtye tekee ajatonta folk -musiikkia, jonka soundi kaikuu heleän kauniina ja kesäisenä. Fleet Foxes esiintyy tänä kesänä Suomessa Ruisrockissa, mutta yhtyeen esiintyminen osuu harmillisesti eri päivälle, kuin kaksi muuta mielestäni mielenkiintoista artistia, Elbow ja The National. Nämäkin yhtyeet ovat eri päivinä keskenään, joten Ruisrock taitaa valitettavasti jäädä kohdaltani väliin. jos nämä yhtyeet olisi sijoitettu samalle päivälle, minulla olisi jo lippu Turkuun.

Heini: 75. Tom Waits - Mule Variations (1999)

Mule Variations ei ole Tom Waitsin uran paras levy. Mikäli haluat löytää sellaisen, suosittelen kuuntelemaan Waitsin 1970-luvun tuotantoa. Mule Variations on kuitenkin minulle tärkein ja eniten kuuntelemani Waits-levy, joten Waits-kirjoitukseni käsittelee sitä. Eikä tämäkään huono levy ole. Waitsin alkutuotannon jo hyvin tunteville, mutta myöhempää tuotantoa epäileville voin suositella tätä levyä varauksetta. Toimii.

8.6.2011

Mikke: 76. The Strokes - Is This It? (2001)

The Strokes nostetaan usein kriitikoiden listoilla 2000-luvun vaikutusvaltaisimmaksi rock-yhtyeeksi. Tässä on varmasti ainakin jotain perää, sillä niin monet yhtyeet ovat The Strokesin jälkeen tavoitelleet saman tyylistä soundia omassa musiikissaan. The Strokesin sointi ei ole studiossa viimeisen päälle hiottua. Rosoinen lauluääni ja rämisevät kitarat kuulostavat ennemmin treenikämpällä soitetulta. Levymyynnin vähenemisen myötä yhä useammat artistit ovatkin alkaneet nauhoittaa, tuottaa ja miksata levynsä itse, jotta se pienikin tuotto ohjautuisi ennemmin yhtyeen omaan taskuun. Tämän seurauksena hiomaton soundi on valloittanut 2000-luvun rockin. The Strokesia voidaan pitää tällä saralla uranuurtajina.

Heini: 76. Elbow - Asleep in the Back (2001)

Kun Elbow’n ensimmäinen studioalbumi Asleep in the Back ilmestyi 2000-luvun alussa, olin innoissani yhtyeestä. Kuuntelin levyä ahkerasti ja toivoin kovasti yhtyeen vierailevan keikalla Suomessa (mikä muuten tapahtuu vasta tänä kesänä Ruisrockissa). Levyn melankoliset melodiat ja brittipop-vaikutteet tekivät suuren vaikutuksen – ainakin pariksi vuodeksi. Kävi nimittäin niin, että esikoisalbumin jälkeen kadotin bändin. Muistan pyöritelleeni yhtyeen kakkoslevyä käsissäni pian sen ilmestymisen jälkeen, mutta ostamatta jäi ja pian unohdin autuaasti, että yhtye on yhä olemassa ja tekee uusia levyjä tasaisesti muutaman vuoden välein.

7.6.2011

Mikke: 77. Björk - Vespertine (2001)

Kuten Joanna Newsomista kirjoittaessani totesin, innostun helposti omituisista lauluäänistä. Björkin lauluääni on varmasti yksi omalaatuisimmista. Se välittää uskomattoman variaation erilaisia tunteita. Välillä se soi hennon suloisena, välillä jopa aggressiivisena. Björk on myös yksi musiikkimaailman valloittavimmista persoonista. Islantilainen musiikki on tullut maailmalla tunnetuksi lähinnä Björkin kautta (unohtamatta kuitenkaan Sigur Rósia ja Múmia). Björkin musiikkiuraa voi tuskin koskaan kehua liikaa.

Heini: 77. Frank Turner – Love Ire & Song (2008)

Kun kuuntelee Frank Turnerin rosoista folkpunkia, ei ensimmäisenä arvaisi, että Turner vietti teinivuotensa opiskellen Prinssi Williamin kanssa eliittikoulu Etonissa. Tietenkin halutessaan kappaleiden sanoituksissa voi kuulla kapinaa jäykkää brittikuria vastaan. Tällaiseen tulkintaan houkuttelee vaikkapa Photosyntesis-kappaleen kertosäe, vaikkei biisi olekaan tarkoitettu tilitykseksi traumaattisista eliittikoulukokemuksista:
And I won't sit down
And I won't shut up
And most of all I will not grow up

6.6.2011

Mikke: 78. The Magic Numbers - The Magic Numbers (2005)

Nyt listallani on vuorossa täydellisesti vuodenaikaan sopiva ehdoton kesälevy! The Magic Numbers koostuu kahdesta sisarusparista, jotka soittavat yhdessä kaunista melodista musiikkia. Helisevät kitarat yhdistyvät komeaan harmoniseen laulantaan. Taustalla soivat kellopeli ja melodica antavat useille kappaleille hellyyttävän tunnelman. Musiikin sävy vaihtelee rock n' roll riffittelystä maalaileviin hiljaisiin hetkiin. Kaikkea kuljettaa eteenpäin kuitenkin loistavat melodiat, jotka onnistuvat ilmentämään lukuisia eri tunnetiloja.

Heini: 78. The Hives - Veni Vidi Vicious (2000)

Vielä esikoisalbumillaan Barely Legal The Hives oli liian punk minun makuuni, mutta kakkosalbumi Veni Vidi Viciousin siirtymä melodisempaan suuntaan toi esille yhtyeen parhaat puolet. Musiikki oli yhä täynnä rosoista asennetta, mutta vokaaliosuudet olivat laulua huutamisen sijaan. The Hives sopii loistavasti liian energian purkamiseen tällaiselle nössömusiikin ystävälle kuin minä: musiikki on tarpeeksi voimakasta, muttei liian pelottavaa.

5.6.2011

Mikke: 79. Ben Kweller - Sha Sha (2002)

Ben Kweller on yksi niistä artisteista, jotka ovat onnistuneet kirjoittamaan hienoja lauluja ja luomaan uraa jo hyvin nuorina. Kwellerin soolouraa edeltänyt yhtye Radish aloitti soittamisen kun Kweller oli vasta 12-vuotias. 16-vuotiaana Kweller oli yhtyeineen kiertänyt jo Euroopan kiertueella ja esiintynyt esimerkiksi Late Night with Conan O' Brien -showssa. Sha Sha on Kwellerin ensimmäinen sooloalbumi, joka ilmestyi hänen ollessaan 21-vuotias. Kannen kuvassa artisti näyttää kuitenkin nuoremmalta. Lauluissa kuuluu nuoruuden into, mutta varsinkin hiljaisemmissa kappaleissa kuuluu myös yllättävääkin syvyyttä.

Heini: 79. The Darkness - Permission to Land (2003)

En yleensä pahemmin perusta huumorimusiikista, mutta The Darkness on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Vaikka The Darkness parodioi glam metal -bändejä, jotka eivät enimmäkseen kuulu suosikkeihini, on huumori niin tarttuvaa, että genreen vihkiytymätönkin osaa nauraa mukana. Jos esimerkiksi I Believe in a Thing Called Love -musiikkivideon falsettilaulu, liian suuret kaula-aukot ja kovisparodiointi eivät pure, täytyy sinussa olla jotain vikaa:



4.6.2011

Mikke: 80. Portishead - Portishead (1997)

En ollut juurikaan kuullut Portisheadia vielä 1990-luvulla, kun yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia ilmestyivät. Tunsin tietysti pari albumeilta irrotettua sinkkua, mutta yhtyeen albumit olivat vielä silloin minulle tuntemattomia. Vasta vuonna 2008, kun pitkän tauon jälkeen Portishead julkaisi kolmannen levynsä Third, innostuin yhtyeen omalaatuisesta soundista. Portisheadin synkän ahdistava trip hop on paikoitellen hyvinkin pelottavaa musiikkia. Tämä on kaikille teille, jotka saatte voimaa melankoliasta.

Heini: 80. Editors - An End Has a Start (2007)

Editorsista on  vaikeaa kirjoittaa kesällä. An End Has a Start -levy ei sisällä musiikkia, jota tekisi mieli kuunnella aurinkoisen helteisenä kesäpäivänä. Massiiviset ja raskaat kappaleet toimivat parhaiten, kun ulkona on 20 astetta pakkasta eikä aurinkoa ole näkynyt päiväkausiin. Editors on riittävän synkkää talvimusiikkia, muttei kuitenkaan liian synkkää, jotta keskitalven pimeys muuttuisi sietämättömäksi kestää.

1.6.2011

Mikke: 81. Lou Reed - Transformer (1972)

Velvet Underground tuntuu olevan ainakin jonkinlainen esikuva suurelle osalle siitä musiikista mitä minäkin kuuntelen. Tästä huolimatta en ole oikein koskaan kunnolla innostunut Velvet Undergroundin tai Lou Reedin musiikista. Hienoja elementtejä siinä on, mutta ei vain ole kolahtanut mitenkään erityisesti. Lou Reedin Transformer muodostaa poikkeuksen tähän. Kyseessä on nimittäin aivan erinomainen levy, jossa ei heikkouksia juurikaan ole.