Mikke: 3. Sufjan Stevens - Illinois (2005)

Vuosi 2006 alkoi osaltani matkalla ystäväni kanssa Berliiniin. Viikon kestäneen melko intensiivisen juhlimisen ja turistina pyörimisen jälkeen olo oli paluumatkalla jokseenkin väsynyt. Odottaessamme lentokonetta Tegelin lentokentällä kaivoin laukustani esille Sufjan Stevensin Illinois albumin minidiscillä, jonka olin vain ehkä kuukautta aikaisemmin kopioinut samaiselta matkakumppaniltani. Olin toki aiemminkin kuunnellut levyä ja myöskin pitänyt siitä. Tuolloin, tuona raukeana hetkenä kuitenkin jokin kolahti erityisellä voimalla. Sillä hetkellä maailmassani ei ollut mitään muuta, kuin Sufjan Stevensin mielettömän kaunis korkea lauluääni, taitavasti hiotut orkestraatiot, teatraalisen melodramaattiset melodiat ja omaperäisellä tyylillä soitettu banjo. Sufjan Stevens ei ole mikään tavallinen laulaja-lauluntekijä. Hänen levyillään kuullaan valtava arsenaali erilaisia soittimia, musiikillisia tyylejä ja erikoisia konsepteja.

Heini: 3. Pulp - Different Class (1995)

Olisin halunnut kirjoittaa blogiimme kahdesta Pulpin levystä. Mielestäni Different Class on Pulpin paras levy, mutta myös sen jälkeen ilmestynyt This is Hardcore on niin loistava, että se olisi päätynyt omilla ansioillaan melko korkealle listallani, jos yhdeltä yhtyeeltä saisi olla useampia levyjä. Kannattaa siis tutustua näihin molempiin, vaikka kirjoitus käsitteleekin vain tätä Jarviksen luokkataistelulevyä Jarviksen keski-iänkriisilevyn sijaan. Different Classilla vuorottelevat brittiyhteiskunnan eriarvoisuutta kritisoivat ja erilaisista seksuaalissävytteisistä kohtaamisista kertovat kappaleet. Monissa biiseissä nämä kaksi asiaa myös sekottuvat toisiinsa.

Mikke: 4. Pulp - Different Class (1995)

Pulp lukeutuu suurimpien brittipop-yhtyeiden joukkoon, mutta sen suosio ei brittien ulkopuolella ole ollut lähellekkään yhtä suurta, kuin esimerkiksi Oasiksen tai Blurin. Minulle Pulp edustaa kuitenkin brittipopin kirkkainta kärkeä. Jarvis Cockerin luotsaama Sheffildiläisyhtye on päästänyt ilmoille loistavia hittikappaleita ja minulle henkilökohtaisia suosikkeja. Musiikissa on vaikutteita discosta ja 80-luvun indiestä, mutta lopputulos henkii 90-luvun brittipoppia. Cockerin vahva brittiaksentti huutaa välillä kiekuvan korkeana ja välillä hönkii sensuellisti kuiskauksenomaisia puhelauluja. Kitaroissa käytetään hillittyä säröä, rytmiryhmä hyödyntää hakkaavan junnaavia komppeja hyväkseen välillä nostattaen menoa huimasti. Sanoitukset ovat täynnä mustaa huumoria, joka on tuttua lukuisista brittikomedioista. Pulp ehti tehdä musiikkia lähes koko 80-luvun ajan, mutta suosiota ei näkynyt ennen kuin vasta 90-luvun puolivälillä brittipopin huipulla. Different Class on Pulpin loistavin levy, joka on myös menestynyt parhaiten myyntitilastoissa.

Heini: 4. The Doors - L. A. Woman (1971)

L.A. Woman on viimeinen The Doors -levy, ja se julkaistiin vain muutamaa kuukautta ennen laulaja Jim Morrisonin 27-vuotiaana tapahtunutta kuolemaa. Tuossa vaiheessa muutamassa vuodessa supersuosioon noussut yhtye oli koettanut selvitä jo mitä moninaisimmista ongelmista, jotka johtuivat paljolti Morrisonin holtittomasta päihteidenkäytöstä sekä masennuksesta. The Doors oli useamman kerran ollut hajoamisen partaalla, mutta Morrisonin tärkein työpari, kosketinsoittaja Ray Manzarek oli aina saanut houkuteltua yhtyeen keulakuvan vielä jatkamaan musiikkiuraansa. L.A. Womanin oli tarkoitus olla paluu yhtyeen alkujuurille - aikaan, jolloin kyse oli neljästä ystävyksestä soittamassa musiikkia ja pitämässä hauskaa.

Mikke: 5. Grandaddy - The Sophtware Slump (2000)

Grandaddyn toinen albumi The Sophtware Slump on yksi niistä levyistä, jotka pyörivät stereoissani vuodesta toiseen. En usko, että tähän levyyn on ikinä mahdollista kyllästyä. Grandaddy on Jason Lytlen luotsaama space rock yhtye, jossa Lytlen kauniin korkea lauluääni yhdistyy mahtaviin elektronisiin soundeihin, syntetisaattoreihin, pöriseviin kitaroihin, bassoon ja rumpuihin. Musiikki on unenomaista ja mielettömän kaunista. Yhtyeen jäsenet kutsuivat itseään metsuriskeittareiksi jo kauan ennen, kuin hipsterit alkoivat kasvattaa metsuripartojaan ja pukeutumaan flanellipaitoihin. Yhtyeen riveistä löytyykin (muun muassa Lytle mukaan lukien) pari entistä ammattilaisskeittaria. Yhtyeen tie päättyi vuonna 2006. Lytle oli ollut vastuussa kaikesta säveltämisestä ja sanoittamisesta ja myöskin lähes kaikkien soittimien soittamisesta ja muu yhtye ei tuntenut saavansa yhtyeen soitosta enää oikein mitään irti (myöskään rahallisesti). Jason Lytle on sittemmin jatkanut soolouralla hyvin samanlaisen musiikin soittamista.

Heini: 5. The Smiths - Strangeways, Here We Come (1987)

Kun suunnittelimme blogaajakolleegani Miken kanssa tämän blogin kirjoittamista, emme pääosin käyneet mitään keskusteluita siitä, mitä levyjä aiomme omalle listallemme laittaa. The Smithsien kohdalla kuitenkin tapahtui poikkeus, sillä minun oli mahdotonta päättää, laittaisinko listalleni Queen Is Dead vai Strangeways, Here We Come -levyn. Tarpeeksi asiaa tuskailtuani päädyin jälkimmäiseen sillä perusteella, että Mikke kertoi minulle aikovansa kirjoittaa edellisestä. Näin molemmat levyt tulevat esitellyksi blogissa eikä minun tarvinnut alkaa heittää kolikkoa tai keksiä joitain muita outoja tapoja päättää, kumpi levy on mielestäni parempi. Molemmat ovat kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoisia!

Mikke: 6. Morrissey - You Are the Quarry (2004)

Monet ihmettelivät jokin aika sitten, kun The Smiths ilmestyi listallani niin aikaisessa vaiheessa. Tutustuin aikanaan Morrisseyn soolotuotantoon come back -levynä pidetyn You Are the Quarryn kautta (joka sittemmin johti The Smithsin kuunteluun). Morrisseyn 2000-luvun albumeilla ei enää kuulu 80-luvun soundit, jotka pitkään estivät nauttimistani The Smithsin musiikista. Ehkä juuri tämän vuoksi You Are the Quarry päästi minut helpommin sisälle Morrisseyn maailmaan. You Are the Quarry on aivan uskomattoman hieno albumi, jolla melko raskaatkin indiesoundit säestävät Morrisseyn ironisia sanoituksia, jotka eivät kaunistele asioita, vaan antavat kaikkien tulilinjalle joutuvien henkilöiden ja ideologioiden kuulla kunniansa. Morrissey onkin kuuluisa terävästä kielestään ja kaunistelemattomasta asenteestaan. Jokin aika sitten Morrissey lähetti David Cameronille avoimen kirjeen, jossa hän pyysi pääministeriä lopettamaan julkisen The Smithsin musiikin hehkuttamisen poliittisten pyrkimystensä edistämiseen. Kirje kritisoi raa'asti pääministerin toimintaa ja Morrissey muun muassa kysyi poliitikolta, eikö tämä ole ymmärtänyt Meat Is Murder levyn sanomaa, Cameron kun on ahkera metsästäjä.

Heini: 6. Morrissey - You Are the Quarry (2004)

Kun joskus nuorena ja viattomana fuksina tulin yliopistolle, en voinut ymmärtää, miksi kaikki opiskelitoverini kohkasivat The Smiths -nimisestä bändistä. Olin yrittänyt kuunnella, ei uponnut, kiitos hei. The Smitheistä soolouralle lähtenyt Morrissey ei kiinnostanut yhtään sen enempää. Silloin en kuitenkaan ollut vielä kuullut samana vuonna ilmestynyttä You Are the Quarry -levyä, joka tuli muuttamaan kaiken. Paitsi, että aloin pitämään Morrisseysta, jouduin vähitellen myöntämään, että myös The Smiths sopii oikein hyvin musiikkimakuuni. Kiitokset siis First of the Gang to Die -hitille siitä, että se avasi ovet useiden hienoakin hienompien minulle uusien levyjen maailmaan.

Mikke: 7. The Decemberists - Picaresque (2005)

Katkaisen nyt super-tunnettujen levyjen putkeni The Decemberistsin kolmannella albumilla Picaresque. Olen kuunnellut levyä vasta muutaman vuoden ajan, mutta se on noussut kaikkien aikojen parhaimpien levyjen joukkoon. Portlandilainen yhtye loihtii ilmoille satumaisen kauniita melodioita ja teatraalisuutta. Colin Meloyn (jonka nimi muuten kuulostaa lähes anagrammilta sanasta melancholy) nasaalinen lauluääni tulkitsee kappaleita tavattoman hienosti. Musiikillinen tyyli liikkuu orgaanisen americana folkin ja perinteisemmän indie rockin välimaastossa. Sanoitukset ovat satukirjamaisen kertomuksellisia ja niistä löytyy niin kaihoisaa synkistelyä, kuin huumoriakin. Levyn kansien kuvat ilmentävät loistavasti musiikillista sisältöä. Kuvissa koulunäytelmiä muistuttavat tapahtumakuvat esittävät naivistisen humoristisesti kappaleiden pääasiallisia sisältöjä. Perinteisten bändisoittimien lisäksi levyllä kuullaan muun muassa jousia, harmonikkaa, torvia ja mandoliinia. Soundit kasvavat paikoitellen mestarillisen suuriksi turvautumatta kuitenkaan liikaan studiokikkailuun.

Heini: 7. Oasis - (What's the Story) Morning Glory (1995)

Aloin kuuntelemalla kuunnella musiikkia joskus ala-asteen lopulla. Silloin kaikki luokkamme tytöt tykkäsivät Bon Jovista. Ala- ja yläasteen taitoskohdassa aloin ihan itse miettimään, millaisesta musiikista todella pidän. Oasis oli yksi ensimmäisistä yhtyeistä, jotka päätyivät suosikkieni joukkoon ja siellä se on pysynyt siitä lähtien. Vaikka yhtyeen uusimmat albumit eivät niin innostakaan, en varmaan koskaan tule kyllästymään uran alkupuolen tuotantoon. Esikoislevy Definitely Maybe oli loistava ja sitä seurannut myyntiennätyksiä kahminut Morning Glory oli vielä jotain esikoistakin parempaa. Morning Glorylla ei turhia kikkailla, vaan jokainen kappale on täydellistä poprockia, jonka tahtiin voi laulaa, tanssia ja juoda pari tuoppia liikaa. Musiikki kuvannee bändin keskeisen veljeskaksikon syvintä olemusta täten melko tarkasti.

Mikke: 8. Nirvana - Nevermind (1991)

Nirvana on yksi ensimmäisistä koskaan todella fanittamistani yhtyeistä. Kuuntelin Nevermindia ja MTV Unpluggedia usein lähes tauotta jo ala-asteella ennen 90-luvun puoliväliä. En ollut oikeastaan tuolloin vielä kuunnellut tosissani mitään muuta rock -yhtyettä, kuin Guns n' Rosesia. Nirvanan raskaat grunge -soundit olivat omiaan varhaisteini-ikäiselle kitaransoittoa aloittelevalle nuorukaiselle. Curt Cobainin cool tyyli ja ehkä kaikkien aikojen uskottavin rock -raspi saivat minut innostumaan siinä määrin, että pukeuduin jo tuolloin muotitietoisesti flanellipaitaan, jonka alta pilkotti bändi -T-paita. Yläasteella, kun aloin oppia paremmin englantia, perehdyin tarkemmin Nirvanan sanoituksiin ja aggressiivinen raivo ja vimma pureutuivat hienosti teini-iän angstiin. Lukiossa soitin parin ystäväni kanssa Nirvana -covereita kaverini pienessä ulkovarastossa, johon juuri ja juuri mahduimme kolmistaan soittimien kanssa riehumaan. Treenien jälkeen paita oli aina hiestä märkä ja harjoitteleminen kävikin lähes urheilutreenistä. Vielä tänäkin päivänä Nirvanan musiikki saa minut aina ylös penkistä ja pogoamaan, missä ikinä musiikkia kuuntelenkaan.

Heini: 8. Wilco - Yankee Hotel Foxtrot (2002)

Minulla kesti hyvin kauan lämmetä Wilcon musiikille. Aluksi en pitänyt sitä mitenkään erityisenä ja minua hieman ärsytti se, että sitä tuputettiin minulle monestakin eri tuutista. En ole ihan varma, miksi tai koska tapahtui muutos, mutta eräänä aamuna vain heräsin ja tajusin, että tässähän on yksi maailmankaikkeuden parhaista yhtyeistä ja että Yankee Hotel Foxtrot on yksi hienoimmista koskaan tehdyistä rockalbumeista. Koska tämä blogi on kirjoitettu useita vuosia tuon hetken jälkeen, komeilee kyseinen levy nyt listani kahdeksantena. Onneksi näin, sillä olisi suuri synti jättää se omalta parhaiden levyjen listaltaan pois.

Mikke: 9. Oasis - (What's the Story) Morning Glory (1995)

Yleensä niiden yhtyeiden, joiden musiikista pitää valtavasti, jäsenistä alkaa myös pitämään ehkä kunnioituksesta tai triviaan tutustumisen kautta. Oasis on kuitenkin suuri poikkeus. Gallagherin veljekset ovat vastenmielisen omahyväisiä idiootteja, jotka ovat kuitenkin onnistuneet tekemään aivan järjettömän mahtavaa musiikkia ja yhden kaikkien aikojen hienoimmista levyistä. (What's the Story) Morning Glory on jokaiselle 90-luvulla musiikkia kuunnelleelle henkilölle klassikoiden klassikko. 90-luvun puolivälissä Oasis olikin ehkä koko maailman suurin yhtye. Bändi oli voittanut levymyynnillään Blurin brittipopsodan päätteeksi ja valloittanut Yhdysvallat toisen albuminsa huikeilla hittikappaleilla. Yhtyettä saapui kuuntelemaan Knebwothiin 250 000 ihmistä, joka on eniten ihmisiä yhden yhtyeen keikalla. Voidaan oikeutetusti sanoa, että Oasis oli 90-luvun puolivälillä maailman suurin yhtye ja suurin brittiyhtye sitten The Beatlesin.

Heini: 9. Patti Smith - Horses (1975)

Jesus died for somebody's sins, but not mine
Meltin' in a pot of thieves
Wild card up my sleeve
Slick heart of stone
My sins my own
They belong to me, me 

Näillä legendaarisilla sanoilla alkaa Patti Smithin esikoislevy Horses ja täten myös sen ensimmäinen biisi Gloria. Kappale on lainattu Van Morrisonilta, mutta Smith säilytti alkuperäisestä versiosta vain sävelen sekä kertosäkeen ja muutti kaiken muun. Gloria on yksi kuuluisimmista Patti Smithin kappaleista, eikä se ole ainoa Horses-levylle päätynyt helmi. Alkuperäisellä levyllä on vain kahdeksan biisiä, joista jo mainitun lisäksi ainakin Break It Up sekä Free Money kuuluvat myös tärkeimpien Smithin kappaleiden joukkoon. Muutkin kappaleet levyllä kuvastavat hyvin sitä, millainen artisti Smithistä vuosien saatossa kehittyi - välillä irroitellaan kunnolla räimeen merkeissä ja välillä koetaan rauhallisia suvantovaiheita melankolisten sävelten tahdissa. Jälkimmäisestä paras esimerkki lienee viimeinen hyvin kaunis kappale Elegie.

Mikke: 10. The Clash - London Calling (1979)

London Callingia on oikeutetusti kutsuttu monella listalla yhdeksi maailman parhaista levyistä. The Clashin vaikutus myöhemmälle vaihtoehtorockille on uskomattoman suuri. Yhtye erkani tällä kolmannella albumillaan melko kauas perinteisestä punk -soundista, jota heidän kaksi ensimmäistä levyään olivat vahvasti edustaneet. Mukaan on tullut vaikutteita muun muassa reggaesta, skasta, discosta, rockabillysta ja funkista. Kappaleet säilyttävät sanoituksissaan ja vahvassa brittiläisessä tulkinnassa alkuperäisen punkin aineksia, eikä myöskään meiningissä hävitä alkuaikojen tuotoksille. Kappaleiden sävellykset ovat vain huomattavasti kunnianhimoisempia ja soundit uraauurtavia. Tavallisimpien bändisoittimien lisäksi levyllä kuullaan muun muassa torvia, jotka henkivät aikaan sopivaa ska -henkeä, joka teki muun muassa Dexy's Midnight Runnersista kuuluisia. Punkin alkuaikoihin kuului olennaisena osana asenne, että soittotaitojen ei tarvinnut olla loistavia, kunhan asenne oli kohdallaan. London Calling todistaa, että molemmat on mahdollista säilyttää yhtä aikaa ja tuloksena on mahtavaa musiikkia.

Heini: 10. The Ark - We Are The Ark (2000)

Muistan vieläkin, kun joskus vuosituhannen alussa katselin kyllästyneenä Suomen virallisen albumilistan viikottaista top 40-listan lähetystä televisiosta. Listan häntäpäästä näytettiin uuden nousevan ruotsalaisyhtyeen, The Arkin, musiikkivideo It Takes a Fool to Remain Sane. Kyllästyminen loppui siihen paikkaan. Musikaalimaisesti laulettu glamrockooppera kuuman Ola Salon esittämänä vakuutti minut välittömästi. Reilua vuotta myöhemmin olin jo yhtyeen keikalla Provinssirockissa innoissani laulamassa mukana, kun Ola piiskasi yleisöä hokemaan kyseisen biisin yhteislauluksi sopivaa kohtaa:

Do, do, do what you wanna do
Don't think twice, do what you have to do
Do, do, do, do, let your heart decide
what you have to do
That's all there is to find

Mikke: 11. The Beatles - Abbey Road (1969)

Jos listaisin vain yhtyeitä, The Beatles olisi ehdottomasti listani ykkönen. Kuitenkin tämän blogin tarkoitus on listata itsellemme tärkeimpiä ja hienoimpia albumeita. Siitä huolimatta, että The Beatlesin tuotanto on täynnä aivan loistavaa musiikkia, eivät pitkäsoitot yleisesti ole täysin saumattomasti loistavia. Jokaiselle levylle on eksynyt pari kappaletta, jotka eivät saa samanlaista ylistystä puoleltani. Abbey Road on mielestäni paras kokonaisuus The Beatlesin tuotannossa. Kappaleet sopivat yhteen toistensa kanssa ja levylle on eksynyt monia suosikkikappaleitani yhtyeeltä. John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Starr ovat ehdottomia rockin legendoja, joita kuuluisampia ihmisiä tuskin löytyy pop-maailmasta. Olen itse perehtynyt erityisen huolella The Beatles triviaan ja osaisinkin kertoa yhtä ja toista bändin historiasta ja tästä levystä. Kuitenkin se on niin valtava urakka, että tyydyn suurimmilta osin kirjoittamaan omista tuntemuksistani levyä kohtaan.

Heini: 11. Suede - Coming Up (1996)

Tässä vaiheessa listaa aletaan olla jo sellaisissa fanituksen sfääreissä, että järkevien blogitekstien kirjoittaminen muuttuu kerta kerralta vaikeammaksi. Vielä tätä tekstiä kirjoittaessanikin harmittelen sitä, ettei Sueden Coming Up mahdu  kymmenen parhaan levyn joukkoon, mutta on vain täysin mahdotonta tunkea yhtätoista levyä top kymppiin. Voitaisiin kuitenkin sanoa, että eräänlainen parhaista parhaiden lista alkaa tästä. Brittipop, musiikki tai ylipäätään elämä olisi varsin köyhää ilman Sueden keulahahmon Brett Andersonin (toisin sanoen Bretskan) falsettilaulua, honteloa olemusta ja keinuvia lanteita.

Mikke: 12. Radiohead - Amnesiac (2001)

Yllätyitkö? Ensinnäkin siitä, että Radiohead ei ole päässyt kymmenen parhaan levyni joukkoon ja toisekseen siitä, että levynä ei ole OK Computer tai edes The Bends. Totuus nyt vain on se, että tutustuin Radioheadiin yllättävän myöhään. Kid A oli ensimmäinen levy jota kuuntelin ja Amnesiac ilmestyi pian tämän jälkeen. Kid A:n ja Amnesiacin kappaleet on nauhoitettu suurimmaksi osaksi samoissa sessioissa. Siinä missä Kid A luopui suurimmasta osasta perinteisiä bändisoittimia ja esitteli kauniita, mutta kaukaisia äänimaisemia, Amnesiac tuo musiikin lähelle, hyvin intiimille tasolle ja soittiminakin kuullaan elektronisten soittimien lomassa paljon myös perinteisempää kitaraa ja pianoa. Amnesiac on varmaan yhtyeen levyistä se eniten ulinana kuvailtava. Kappaleet ovat sydäntärepivän melankolisia, Thom Yorkin ujeltavan kauniin lauluäänen valittaessa syvää tuskaa. Syvän musta melankolia on aina purrut minun musiikkimakuuni parhaiten, joten Amnesiacin yhtenäisen kaunis ja surumielinen äänimaisema erinomaisen omaperäisine soundeineen nousee muiden yhtyeen levyjen ohi. Toisaalta tunnesiteeni Radioheadiin yhtyeenä ei perustu yksittäisiin hienoihin albumeihin, vaan arvostan bändiä kokonaisuutena ja kappaleita sinänsä. Jos listaisin yhtyeitä ja artisteja, Radiohead löytäisi varmasti tiensä viiden parhaan joukkoon.

Heini: 12. David Bowie - The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972)

Ei ole olemassa kovin hyviä perusteluita sille, miksi päätin esitellä blogissani juuri Bowien Ziggy Stardust -levyn enkä mitä tahansa muuta ennen 1970-luvun puoliväliä julkaistua hänen levyään. Olen ehkä kuunnellut tätä levyä hieman enemmän kuin Bowien muuta alkupään tuotantoa, mutta sekään ei yksin riitä syyksi. Luulen, että halusin kirjoittaa Ziggy Stardust -levystä, sillä konseptialbumin päähahmoksi luotu Ziggy kiteyttää mielestäni jotain olennaista glam rockin olemuksesta. Androgyynin oloinen, villisti huumeita käyttävä ja promiskuiteettinen Ziggy kuvannee hyvin, millaista oli elää 1970-luvun glam rockin myrskynsilmässä. Edellä mainittujen seikkojen lisäksi levy loppuu yhteen kaikkien aikojen lempikappaleistani, Rock 'n' Roll Suicide.

Mikke: 13. Coldplay - Parachutes (2000)

Tutustuin Coldplayn musiikkiin pian esikoisalbumin julkaisun jälkeen. Parachutes oli kohonnut hetkessä brittilistan ykköseksi, mutta Suomessa levy ei vielä saavuttanut kovin suurta huomiota. Chris Martinin korkea ja hallittu falsetti, sekä käheämpi matala lauluääni teki heti suuren vaikutuksen. Levyn  leppoisan hypnoottinen tunnelma oli mahtavan omaperäinen ja kaunis. Levyllä käytetään lähinnä vain perinteisiä bändisoittimia, mutta niiden avulla luodaan kauniita sävelmiä. Albumin tunnelma on ensisijaisesti melankolinen, mutta muutama piristysruiskekin mahtuu mukaan. Parachutesin hiljaisesta kauneudesta tuli nopeasti levy, jota kuuntelin usein nukkumaan mennessä. Levyn tunnelma sopii erityisen hyvin juuri hiljaisiin mietiskelyhetkiin, nukkumiseen ja romanttiseen tunnelmointiin.

Heini: 13. Janis Joplin - Pearl (1971)

Postuumisti julkaistu Pearl on legendaarisen laulajan Janis Joplinin neljäs - ja viimeinen - studioalbumi. 27-vuotiaana kuolleiden kuuluisuuksien joukkoon lokakuussa 1970 liittynyt Joplin ei ehtinyt täysin viimeistellä albumin äänityksiä, mutta levy saatiin kuitenkin julkaistua tähden kuolemasta huolimatta. On sääli, että Joplinin ura päättyi näinkin lyhyeen, sillä vastaavaa artistia ei hänen jälkeensä ole popmusiikin tähtitaivaalle singahtanut. Joplin tulkitsee kappaleensa aidosti ja hänen rääkyvä lauluäänensä on varsin uniikki.

Mikke: 14. Super Furry Animals - Rings Around the World (2001)

Muistan, kuinka ytäväni soittivat aikanaan eräissä juhlissa Super Furry Animalsin kappaleen Fragile Happiness. Kappaleen hellyyttävät sanat ja kaunis melodia kiinnostivat ja heti seuraavana päivänä tutustuin juuri ilmestyneeseen SFAn viidenteen albumiin Rings Around the World. Levy oli (ja on) tajunnanräjäyttävän hieno. Gruff Rhysin luotsaama yhtye esittelee joukon omalaatuisia kappaleita, joiden musiikillinen tyyli vaihtelee progressiivisesta rockista kauniisiin balladeihin ja tekno -soundeista death metal -lauluun. Kappaleet ovat täynnä mielenkiintoisia ääniefektejä ja tyylinvaihdoksia, mutta musiikki ei silti ole mitenkään erityisen vaikeaa kuunneltavaa. Kappaleiden taitavat pop -koukut tuovat kappaleisiin hellyyttävää charmia ja loistoa. Melankolia ja iloisempi tyylittely vaihtelevat tarjoten laajan tunneskaalan. Sanoituksissa on virnistelevää huumoria, joka saa hymyilemään.

Heini: 14. Sufjan Stevens - Illinois (2005)

Sufjan Stevensin Illinois, tai tarkemmin ottaen Sufjan Stevens Invites You To: Come On Feel the Illinoise, on omituinen levy. Se sisältää 22 kappaletta, jotka on enimmäkseen nimetty monta riviä pitkillä virkkeillä. Levyltä löytyvät muun muassa kappaleet nimiltään "They Are Night Zombies!! They Are Neighbors!! They Have Come Back from the Dead!! Ahhhh"! sekä "The Black Hawk War, or, How to Demolish an Entire Civilization and Still Feel Good About Yourself in the Morning, or, We Apologize for the Inconvenience but You're Going to Have to Leave Now, or, 'I Have Fought the Big Knives and Will Continue to Fight Them Until They Are Off Our Lands!" Yritäpä näitä nyt sitten muistaa ulkoa... Levyn monimutkaiset kappaleiden nimet kuitenkin kuvaavat hyvin levyn yleistä tunnelmaa. Kappaleita ei ole kirjoitettu perinteisellä pop-kaavalla, vaan ne ovat täynnä yllätyksiä, taidokasta musisointia ja huolella mietittyjä sanoituksia.

Mikke: 15. The White Stripes - White Blood Cells (2001)

Tutustuin The White Stripesin musiikkiin pian yhtyeen kolmannen pitkäsoiton White Blood Cells jälkeen. Musiikki oli raakaa, aggressiivista ja täynnä kekseliäitä koukkuja. Tämä sopi täydellisesti aikaan, jolloin olin juuri siirtynyt 70-luvun raskaasta rockista kuuntelemaan uudempaa vaihtoehtomusiikkia. Led Zeppelinin raju soundi on selkeästi läsnä The White Stripesin tuotannossa. Jack Whiten korkea, raspisen ujeltava ja hieman epävireinen lauluääni uhkuu mahtavaa rock -uskottavuutta. Kitaroissa on räkäistä säröä, joka pakottaa hyppimään ja heilumaan musiikin tahtiin. Meg Whiten raskaan jumittavat rummut soivat autotallimaisen rujoa pauketta. Innostuin aikanaan bändistä jopa siinä määrin, että aloin ostamaan pelkästään yhtyeen väreihin sopivia vaatteita. Kaikissa uusissa vaatteissani sai olla ainoastaan mustaa, punaista ja valkoista. Tämä väriyhdistelmä on edelleenkin nähtävissä vaatteissani ja sisustusratkaisuissani. Se on vain niin cool!

Heini: 15. The Crash - Comfort Deluxe (1999)

Ne, jotka ovat joskus olleet kanssani The Crashin keikoilla tai muutoin puhuneet kanssani tämän turkulaisyhtyeen musiikista, tietävät millainen The Crash- ja Teemu Brunila-fiksaatio minulla on. Fiksaatio alkoi ystäväni esiteltyä minulle bändin esikoislevyä kesällä 2000, kun olimme aikeissa mennä Provinssirockiin, missä myös The Crash esiintyi. En voinut uskoa, että joku Suomessa osasi tehdä näin söpöä musiikkia. Brunilan persoonallinen lauluääni ärsyttää monia, mutta minä ihastuin siihenkin välittömästi. Valitettavasti yhyteen diskovaikutteisemmat myöhemmät albumit eivät yllä esikoisen tasolle (vaikka hyviä ovatkin). Se ei kuitenkaan muuta miksikään sitä tosiasiaa, että Comfort Deluxe on yksi hienoimmista albumeista, joka on popmusiikin historiassa tehty. Se palauttaa varmasti paatuneimmankin kyynikon uskon rakkauteen.

Mikke: 16. Blur - Parklife (1994)

Aloittaessani kirjoittamaan tätä tekstiä, mietin mielessäni, että miten voin antaa Blurin kolmannen pitkäsoiton Parklifen tulla listalla vastaan jo tässä vaiheessa. Kyseessä on kuitenkin yksi koskaan eniten kuuntelemistani albumeista, joka on seurannut elämässäni niin kauan kuin muistan. On kuitenkin todettava, että maailmassa on niin paljon loistavia albumeita, että ne kaikki eivät mitenkään voi mahtua parhaan kymmenen joukkoon. Blur on yksi 90-luvun brittipopin ehdottomista kärkinimistä. Oikeastaan Blur ja Oasis kilpailivat aikoinaan 90-luvulla listasijoituksista singleillään Country House ja Roll With It. Blur voitti tuolloin kilpailun niukasti, mutta pidemmän päälle Oasiksen myyntiluvut kohosivat korkeammalle. Blur on joka tapauksessa yksi 90-lukua määrittelevistä yhtyeistä, jonka energinen ja melko hyväntuulinen musiikki piristää päivää kuin päivää. Parklife oli minulle selkeä valinta Blurin parhaaksi levyksi, vaikka esimerkiksi Modern Life Is Rubbish, Great Escape ja Blur ovat myös loistavia levyjä. Parklife sisältää kuitenkin legendaarisimmat ja hienoimmat kappaleet.

Heini: 16. Jenny Wilson - Hardships! (2009)

Ihastuttava ruotsalainen laulaja-lauluntekijä Jenny Wilson on monilahjakkuus, joka levyillään soittaa ja laulaa itse kaikki kappaleensa. Tämän lisäksi hän on karismaattinen ja taitava live-esiintyjä, jonka konsertteja minulla on ollut kunnia nähdä pariin otteeseen. Blogissamme esittelen laulajattaren toista albumia Hardships!, jonka kauniin vihvahteikkaat R&B- ja elektrovaikutteiset indie pop -kappaleet kietoivat minut pauloihinsa heti ensikuulemalta.

Heini: 17. Blur - Parklife (1994)

Vaikka olen suuri brittipopin ystävä, jostain syystä minulla kesti hyvin pitkään oppia pitämään Blurin musiikista. Ihan aluksi en voinut pitää siitä sen vuoksi, että fanitin Oasista, jonka tärkein tehtävä tuntui olevan Blurin voittaminen myyntitilastoissa. Musiikkilehdet olivat 1990-luvulla täynnä juttuja siitä, kuinka Gallagherin veljekset riitelivät Blurin jäsenien kanssa. Uskollisena Oasis-fanina minun tuli suhtautua vähintäänkin varauksella Bluriin. Myöhemmin kuitenkin taivuin ostamaan vuonna 1997 ilmestyneen Blur-nimisen levyn, sillä ihastuin Song 2 -kappaleeseen. Valitettavasti kyseinen levy ei paria loistavaa kappaletta lukuunottamatta ole kovin hyvä, joten Blur-innostukseni ei vieläkään päässyt kasvamaan kovin suureksi. Vuonna 1999 näin yhtyeen livenä Provinssirockissa, eikä bändin laimea esiintyminen ollut mitään verrattuna esimerkiksi samoilla festareilla esiintyneeseen Suedeen. Totesin, ettei Blur kuulu brittipopin kärkikastiin ja unohdin bändin muutamia yksittäisiä hittibiisejä lukuunottamatta vuosiksi. Vasta pitkästi 2000-luvun puolella löysin yhtyeen uudelleen - ensin vuonna 2000 ilmestyneen hittikokoelman The Best of Blur kautta ja myöhemmin yhtyeen 1990-luvun alun tuotantoon tutustuen. Näistä levyistä blogiin päätynyt Parklife on se legendaarisin.

Mikke: 17. The National - High Violet (2010)

Tutustuin The Nationalin synkkään ja tunteikkaaseen musiikkiin hittilevy Boxerin jälkeen. Kuuntelin silloin Boxerin kerran nopeasti selaillen Popparienkelissä ja olin heti vakuuttunut. Laulaja Matt Berningerin ilmiömäisen hieno baritoni tunkeutuu synkällä tunteellisuudellaan jokaiseen ihohuokoseen nostaen karvat pystyyn. Kitarat itkevät välistä kauniisti ja välillä niissä on uskottavaa säröä. Olen tutustunut sittemmin huolella koko The Nationalin tuotantoon ja täytyy sanoa, että mielestäni yhtye parantaa otettaan jokaisella levyllä. Jo ensimmäisessä bändin nimellä nimetyssä levyssä on hienoa särmää, mutta jokainen levy on syventänyt soundia tuoden siihen uutta potkua. Vaikka Boxeria voitaisiin ehkä pitää monipuolisimpana ja uraauurtavimpana levynä, itse pidän eniten uusimmasta albumista High Violet, jonka soundi on musta kuin taivas kuuttomana yönä. Levyyn liittyy myös henkilökohtaisia tunnesiteitä melankolian osuttua juuri oikeaan hetkeen elämässäni.

Mikke: 18. Frank Turner - Love, Ire & Song (2008)

Musiikin kuuntelu on nykyään todella helppoa. Tietysti omassa levyhyllyssänikin riittää musiikkia pitkäksi aikaa. Tästä johtuen musiikkia tulee kuunneltua niin paljon, että harvoin enää hullaannun jostain yksittäisestä levystä niin paljon, että kuuntelisin vain sitä uudestaan ja uudestaan opetellen kaikki sanoitukset ulkoa. Frank Turnerin toisen pitkäsoiton Love, Ire & Song kanssa näin kuitenkin kävi. Turner soittaa akustisvoittoista folk-punkia, jonka melodiset kappaleet jäävät päähän soimaan pitkiksi ajoiksi. Turnerin laulutyyli on punkille ominaisesti hieman epävireinen ja lauluäänessä on uskottavaa raspia. Kappaleiden ollessa kuitenkin paljon perinteistä punkia kuuntelijaystävällisempiä, Turnerin musiikista kehkeytyy omalaatuisen valloittavaa. Levyllä on käytetty harkiten kaikkia tavanomaisia bändisoittimia, mutta musiikki toimisi loistavasti jo pelkästään Turnerin yksin soittamana ja laulamana.

Heini: 18. Coldplay - Parachutes (2000)

Kun Coldplayn esikoisalbumi Parachutes ilmestyi, olin lumoutunut. Rakastin laulaja Chris Martinin ääntä ja laulutapaa, joka pehmeästi nousi sopivin väliajoin falsettiin vain palatakseen hetken kuluttua uudelleen miellyttävän matalaksi. Levyä kuunnellessani huomasin, että jokainen kappale tällä levyllä on samaan aikaan itsenäinen kaunis laulu sekä osa saumatonta kokonaisuutta, joka muodostaa 42 minuuttia kestävän orgastisen kuuntelukokemuksen nimeltään Parachutes. Olen yhä sitä mieltä, että tämä on yksi koko popmusiikkihistorian kauneimmista albumeista. Valitettavasti Coldplay petti rankasti odotukset sittemmin eikä ole enää myöhemmillä levyillään kyennyt luomaan mitään tähän verrattavaa. Yhtyeen uusimpia tekeleitä en edes suostu kuuntelemaan. Onneksi Coldplay kuitenkin ehti tehdä tämän yhden loistavan albumin, joka herkistää minut vielä vuosikymmen ilmestymisensä jälkeenkin.

Mikke: 19. Pink Floyd - The Wall (1979)

Pink Floyd oli suuri osa elämääni yläasteikäisenä. Piper at the Gates of Dawn, Dark Side of the Moon ja Wish You Were Here soivat tiheään tahtiin stereoissani. The Wall on kuitenkin minulle yhtyeen tärkein albumi. Oikeastaan The Wall on paljon enemmän kuin albumi. The Wall on albumi, konsertti, elokuva ja järjettömän kunnianhimoinen konsepti. Levy esittelee kuvitteellisen (joskin Roger Watersin elämään vahvasti liittyvän) artistin Pinkin tarinan. Pinkin isä kuolee tämän ollessa nuori, hänen äitinsä on ylisuojeleva hahmo, opettaja tappaa nuoren Pinkin luovuutta pakottamalla lapset tiettyyn muottiin ja lopulta Pinkin avioliitto kariutuu vaimon pettämiseen. Kaikki nämä puolet Pinkin elämässä eristävät Pinkin muusta yhteisöstä kuvitteellisella muurilla. Waters kuvaa tällä teema-albumilla ennen kaikkea yleisön ja artistin välille syntynyttä kuilua, jossa yleisöstä tulee kasvotonta massaa ja artistia pidetään yli-ihmisenä. Muuri kuvaa tätä erkaantumista. Levyn teemoista on haettavissa myös paljon viittauksia toiseen maailmansotaan ja yleisemmin ääriliikkeisiin, mutta tämä ainakin oletettu laajempi konteksti toimii saumattomasti yhteen yksityisemmän ja henkilökohtaisemman teeman kanssa.

Heini: 19. Belle & Sebastian - If You're Feeling Sinister (1996)

"Maailman parasta nuotin vierestä laulettua musiikkia!", kuvaili eräs ystäväni kerran Belle & Sebastianin tuotantoa. Mielestäni tämä kuvaus pitää melko hyvin paikkansa. Vaikka epävireisyys ei yleensä kuulosta kovin mukavalta, Belle & Sebastianin musiikkiin pieni laulun epävarmuus kuuluu olennaisena osana. Omalaatuisen epävireisen soudin lisäksi yhtye on kunnostautunut hassujen, mutta pintaa syvemmältä raaputettaessa myös paljon ajatusta sisältävien, lyriikoiden kirjoittamiseen. If You're Feeling Sinister on yhtyeen toinen albumi, jonka jokaisen kappaleen voisi mainita yhtyeen parhaaksi. Todellisia klassikoita!

Mikke: 20. Brendan Benson - My Old, Familiar Friend (2009)

Tutustuin aikanaan Brendan Bensoniin hänen sivuprojektinsa, The Raconteurs, kautta. The Raconteursissa toisena laulunkirjoittajana toiminut Jack White oli innostanut minut yhtyeeseen. Tuolloin en ollut vielä kuullutkaan Brandan Bensonin soolotuotannosta, mutta tutustuttuani myös tähän, se osoittautui vielä The Raconteursin musiikkiakin loistavammaksi. Benson kirjoittaa taitavan tarttuvia pop -melodioita, jotka esitetään pirteän power popin tahtiin. Lauluissa on riittävästi melodiakoukkuja ja nostatuksia tehdäkseen niistä suuriakin hittejä. Kuitenkaan jostain syystä Bensonia ei ainakaan Suomessa tunneta kovin laajalti. Benson on yksi niistä artisteista, kenet haluaisin ehdottomasti nähdä esiintymässä myös livenä. Uskoisin meiningin olevan mahtavaa.

Heini: 20. Prince of Assyria - Missing Note (2009)

Prince of Assyria eli iranilaisyntyinen Ninos Dankha on  onnistunut vangitsemaan esikoislevylleen Missing Note kymmenen valtavan kaunista akustisesti säestettyä balladia. Dankhan tumma ja persoonallinen ääni tihkuu tunnetta hänen laulaessaan siitä, mistä niin monet muutkin - rakkaudesta, rakastamisesta ja sen vaikeudesta. Vaikka populäärimusiikin luulisi olevan jo kyllästetty rakkaustarinoilla, ainakin yksi Missing Note -levy mahtuu kevyesti mukaan.

Mikke: 21. Kent - Du & jag döden (2005)

Yksikään ruotsalaisyhtye ei ole onnistunut saavuttamaan yhtä suurta suosiota laulamalla omalla äidinkielellään, kuin Kent. Kentiä voidaan pitää pohjoismaiden suurinpana äidinkielellään laulavana yhtyeenä. Kauniisti äännetty ja laulettu ruotsinkieli onkin piristävää vaihtelua enimmäkseen englanninkieliselle musiikille. Joakim Bergin kuulaan kaunis lauluääni ääntää ruotsia mielettömän kauniisti ja itse innostuin aikanaan esimerkiksi opiskelemaan ylioppilaskoetta varten ruotsia Kentin sanoituksista, jotka ovat muuten aivan loistavia. Kentin musiikki on soitettu ja tuotettu ruotsalaisella huikealla ammattitaidolla ja olisinkin valmis nostamaan Kentin kaikkien aikojen parhaiden yhtyeiden joukkoon. Täytyy taas vain todeta, että kyllä länsinaapurissamme osataan. Yhtyeen riveistä löytyy kuitenkin myös ruotsinsuomalaisia jäseniä.

Heini: 21. T. Rex – The Slider (1972)

Ollessani lukioikäinen musiikinkuunteluni painottui lyhyen mutta hyvin intensiivisen jakson ajan 1970-luvun glam rockiin. Noista ajoista (muinais)jäänteenä nykyelämässäni läsnä on sähkönsinisen höyhenpuuhkan lisäksi T. Rex, jonka vekkulit rockmelodiat ja loistokas falsettilaulu ovat aivan omaa luokkaansa. Valitettavasti T. Rexin ura päättyi viisi vuotta blogissa esiteltävän The Slider -albumin ilmestymisen jälkeen siihen tavalliseen tarinaan, eli laulaja Mark Bolanin kuolemaan hieman alle 30-vuotiaana. Onneksi yhtye oli kuitenkin ehtinyt kivuta glam rockin kirkkaalle tähtitaivaalle jo ennen sitä.

Mikke: 22. Franz Ferdinand - Franz Ferdinand (2004)

Harva yhtye on saanut osakseen yhtä räjähtävän alun, kuin Franz Ferdinand. Ensimmäisen albumin ensimmäinen single Take Me Out ampaisi heti brittilistan kolmoseksi ja pitkäsoitto saavutti saman sijan albumilistalla ilmestyessään hetkeä myöhemmin. Eikä ihme. Franz Ferdinand yhdistelee synkkää post-punk soundia tanssittavaan indie rockiin. Laulaja Alex Kapranosin vahvaa skottiaksentilla varustettua laulua voi kuvailla vain sanalla cool. Kitarariffit soivat hallitusti pitäen soundinsa kuitenkin autotallirockmaisina, luoden uskottavuutta. Omistan DVD:n, joka kertoo yhtyeen alkuajoista ja etenkin ensimmäisestä isosta kiertueesta. Jotain yhtyeen yllättävänkin räjähtävästä noususta kertoo kohta, jossa Lou Reed ja David Bowie vierailevat yhtyeen takahuoneessa. Yhtyeen jäsenet eivät ole vielä tottuneet suosioonsa ja menevät tällaisesta kunnianosoituksesta aivan sekaisin. Yhtyeen alkuaikojen sympaattisuuspisteitä nostaa muutenkin heidän innostuneen nöyrä asenteensa ensimmäisellä kiertueella valtavista yleisöistä huolimatta.

Heini: 22. Death Cab for Cutie – Plans (2005)

Joidenkin yhtyeiden nimet ärsyttävät minua niin paljon, etten suostu kuuntelemaan heidän musiikkiaan tai ainakin minulla kestää hyvin pitkään myöntää, että mielestäni tyhmällä nimellä varustettu yhtye voi tehdä hyvää musiikkia. Death Cab for Cutie on yksi näistä yhtyeistä. Ellei yhtye tekisi niin loistavaa musiikkia, en varmasti koskaan olisi suostunut hankkimaan levyhyllyyni albumeita yhtyeeltä, jolla on tällainen nimi. En kuitenkaan voinut alun vastustelusta huolimatta kuin ihastua yhtyeen tuotantoon – etenkin Transatlanticism sekä Plans levyihin. Jälkimmäinen teki vielä hitusen suuremman vaikutuksen kuin ensin mainittu, joten sen vuoksi päätin kirjoittaa blogitekstini siitä.

Mikke: 23. Death Cab for Cutie - Plans (2005)

Tutustuin Death Cab for Cutien musiikkiin vasta läpimurron myötä Plans -albumin julkaisun aikoihin. Muistan olleeni käsittämättömän innoissani Berliiniläisellä indieklubilla Soul Meets Body -kappaleen pärähtäessä soimaan. Vastaanotto klubilla oli muutenkin mahtava. Tätä blogilistaani valitessa, minulla oli todellisia vaikeuksia päättää valitsisinko yhtyeen parhaaksi levyksi tämän Plansin vai sitä edeltäneen albumin Transatlanticism. Päädyin kuitenkin Plansiin perinteisten syiden takia (eli tähän tutustuin ensin ja se löytyi myös ensin levyhyllystäni). Death Cab for Cutien musiikki on raikasta ja taidokkaasti soitettua indie rockia, jonka pääosaa näyttelee laulaja Ben Gibbardin kuulaan korkea lauluääni. Säröä käytetään kitaroissa paljon, mutta myös puhtaat äänet saavat osansa. Lisäksi erikoiset soitinvalinnat ja efektit auttavat luomaan taianomaista tunnelmaa.

Heini: 23. Arcade Fire – Neon Bible (2007)

Periaatteessa Arcade Firesta kirjoittaessa pitäisi kirjoittaa esikoislevystä Funeral. Valitettavasti nyt kuitenkin on niin, että mielestäni sitä seurannut Neon Bible on parempi. Se on selkeämpi, mukaansatempaavampi ja enemmän kuuntelussani ollut kuin esikoislevy. Ei Funeral-levyssäkään mitään vikaa ole, mutta kakkoslevy vain on vielä hienompi. Tutustuin Acade Fireen vasta toisen levyn myötä, mikä saattaa vaikuttaa mielipiteeseeni. Opin pitämään nimenomaan Neon Bible -tyylisestä Arcade Firesta, joten erot esikoislevyyn verrattuna eivät haitanneet minua.

Mikke: 24. Lemonator - The Waltz (2000)

Lemonator on soittanut valloittavan melodramaattista power poppia jo 15 vuoden ajan. Ensimmäiset muistikuvani yhtyeestä on 90-luvun puolivälin tienoilta, kun Lemonator soitti Bon Jovin lämppärinä olympiastadionilla. Tämä tilaisuus varmastikin antoi hienon lähtölaukauksen yhtyeelle. Ensimmäinen levy Yellow esitteli iloisen kesäistä energistä kitarapoppia. Parhaiten tuolta ajalta jäi mieleen hittikappale Superb. Tämän jälkeen Lemonator katosi hetkeksi kuuntelustani. Vasta vuonna 2003 ilmestynyt Grandpop herätti uudestaan mielenkiintoni yhtyettä kohtaan. Kuuntelin kyseistä levyä levykaupassa ja päätin ostaa sen heti. Myöhemmin olen tutustunut huolella koko yhtyeen tuotantoon ja suosikikseni on valikoitunut vuonna 2000 ilmestynyt The Waltz.

Heini: 24. Beck – Modern Guilt (2008)

Beck Hansen on tehtaillut levyjä jo 1990-luvun alkupuolelta saakka ja pitkäsoittoja on artistilta julkaistu yhteensä 12. Vaikka jättäisi huomioimatta neljä ensimmäistä albumia, jotka ilmestyivät ennen läpimurtolevyä Mellow Gold (jolta kaikki varmasti muistavat ainakin hitin Loser), jää jäljelle silti kahdeksan loistavaa levyä, joiden laittaminen paremmuusjärjestykseen on jokseenkin mahdotonta. Jos minun kuitenkin jostain syystä olisi pakko valita, voisin sanoa, että Beckin kolme parasta levyä ovat Odelay (joka sisältää melkoisen hittikimaran), Sea Change (joka on Beckin erolevy ja siksi varsin surumielinen ja herkkä) sekä uusin tuotos Modern Guilt (joka sisältää sopivissa määrin iloa, surua, letkeyttä ja reipasta menoa sekä ennen kaikkea loistavia lyriikoita). Viimeisin näistä päätyi esiteltäväksi blogiin syistä, jotka ovat itsellenikin hämärän peitossa. Jotenkin se vain tuntui oikealta.

Mikke: 25. Damien Rice - O (2002)

Tutustuin Damien Ricen musiikkiin vuonna 2003 työskennellessäni Helsinkiläisessä kahvilassa. Meillä työntekijöillä oli tapana työpäivän aikana esitellä toisillemme (ja samalla tietysti asiakkaille) uutta musiikkia johon olimme törmänneet. Eräs työkaverini otti sitten esille Damien Ricen debyytin O. Ricen ääni kykenee käsittelemään laajan variaation erilaisia tunteita. Välillä se on hiljaisen kaunista söpöilyä, välillä täynnä tuskaa ja joskus lähes raivokasta. Hiljaisimmissa kohdissa Ricen ääni värisee niin herkkänä, että se melkein hajoaa ja korkeimpien kohtien falsetti soi suoraan sydämestä. Taustojen tärkein soitin on folkille tyypillinen akustinen kitara, mutta muun muassa jouset, rummut, bassot ja pianot antavat levylle lisäilmettä. Lisa Hanniganin taustalaulut ovat erityisen huomion arvoiset luodessaan duettomaisuutta muutamiin kappaleisiin.

Heini: 25. Le Tigre – This Island (2004)

Alunperin L-koodi-sarjan kakkoskauden soundtrackilta bongattu Le Tigre soi muutama vuosi sitten stereoissani lähes lakkaamatta. Sittemmin kuuntelufrekvenssi on hieman laskenut, mutta aina, kun tekee mieli kuunnella musiikkia, joka saa oloni tuntumaan samalta kuin kuuluisa We Can Do It! -juliste näyttää, laitan jonkin Le Tigren kolmesta levystä soimaan. Vaikka pidän kaikista näistä levyistä, päätin esitellä blogissamme uusinta This Island -levyä, sillä pidän siitä musiikilliselta kannalta eniten. Muut levyt ovat parempia fiiliksessä ja poliittisissa sanoituksissa; This Island ansioituu kohtuullisesti myös niissä, mutta musiikki on melodisempaa ja popimpaa kuin aiemmin antamatta silti liikaa periksi perinteisille popmusiikin vaatimuksille.

Mikke: 26. The Soundtrack of Our Lives - Behind the Music (2001)

Tutustuin The Soundtrack of Our Livesin energiaa pursuavaan rock-musiikkiin melko tarkalleen 10 vuotta sitten. Yhtye oli samana vuonna julkaissut kolmannen (ja hienoimman) albuminsa Behind the Music ja esiintyivät elokuussa Korson Ankkarockissa. En ollut ennen tuota konserttia koskaan kuullutkaan yhtyeestä, mutta heti konsertin jälkeen olin täysin vakuuttunut. Todella taidokas ja hallittu rock toimi loistavasti lämpimään kesäpäivään. Saippuakuplat lentelivät ympäriinsä ja yhtyeen lavakarisma oli käsittämättömän mahtava. Viimeistään siinä vaiheessa olin lyöty ällikällä, kun laulaja Ebbot Lundberg otti hartioilleen istumaan The Flaming Sideburns yhtyeen keulahahmon Eduardo Martinezin ja korkea kaksikko kehotti festariyleisön polvilleen julistaessaan yhdessä rockin ilosanomaa. Olen tämän jälkeenkin nähnyt the Soundtrack of Our Livesin lukuisissa konserteissa, enkä ole vielä koskaan pettynyt.

Heini: 26. The National – High Violet (2010)

Harvoin on millekään albumille onnistuttu tallentamaan niin syviä tunteita kuin The Nationalin High Violet -albumille. Tiedän, että moni osa The Nationalia aktiivisesti kuuntelevista on sitä mieltä, että blogissamme tulisi esitellä joko Alligator tai Boxer (jotka molemmat ovat oikein hienoja levyjä), mutta minulle tärkein ja minun mielestäni paras The Nationalin levy on High Violet. Se on hienovaraisesti ja tarkasti saumattomaksi kokonaisuudeksi koottu levy, josta löytää jotain uutta jokaisella kuuntelukerralla. Kappaleet ovat rauhallisia, mutta minimaalisesta massiivisiksi hiljalleen kasvavia ja synkkäsävyisiä. Albumi on mielettömän kaunis.

Mikke: 27. The Shins - Chutes Too Narrow (2003)

Kuten varmasti moni muukin, tutustuin The Shinsin musiikkiin elokuvan Garden State kautta. Musiikin vahva melodisuus ja James Mercerin epävarman hellyyttävä lauluääni vakuuttivat minut välittömästi. Sanoituksissa on juuri sopivasti huumoria, joka kuuluu olennaisena osana tämän tyyliseen musiikkiin. Chutes Too Narrow oli ensimmäinen levy, jonka haalin käsiini innostuttuani yhtyeen soundista. Kappaleita kuljettaa eteenpäin folkahtavat akustiset kitarat, pehmeät pop -urut ja paikoitellen raaemman kuuloiset sähkökitarat. Levyn kuvakirjamainen kansikuva on yksi kaikkien aikojen hienoimmista, kuvatessaan täydellisesti minkälaisesta musiikista on kyse. Hellyyttävän iloiset ja toisaalta melodramaattisen surulliset melodiat vaihtelevat levyllä tyylikkäästi jättäen musiikin soimaan päähän.

Heini: 27. Beach House – Teen Dream (2010)

Jos jotain viime vuoden Flow-festivaaleilla tekemiäni valintoja kadun, niin sitä, etten mennyt katsomaan Beach Housen keikkaa, vaan suuntasin ensin pettymään M.I.A:hin ja sen jälkeen nälän kurniessa syömään. Mietin näiden päällekkäin olleiden keikkojen alkuhetkiin saakka, kumpaa menisin katsomaan ja taisin valita väärin. Olin jo ennen festareita hieman kuunnellut Beach Housea ja pitänyt siitä kovasti, mutta vasta muutama kuukausi Flow’n jälkeen aloin kuunnella Teen Dreamia lähes jatkuvalla syötöllä. Albumin melankolinen ja taianomainen tunnelma sopi sydäntalven ankeisiin hetkiin kuin nakutettu.