Vaikka olen suuri brittipopin ystävä, jostain syystä minulla kesti hyvin pitkään oppia pitämään Blurin musiikista. Ihan aluksi en voinut pitää siitä sen vuoksi, että fanitin Oasista, jonka tärkein tehtävä tuntui olevan Blurin voittaminen myyntitilastoissa. Musiikkilehdet olivat 1990-luvulla täynnä juttuja siitä, kuinka Gallagherin veljekset riitelivät Blurin jäsenien kanssa. Uskollisena Oasis-fanina minun tuli suhtautua vähintäänkin varauksella Bluriin. Myöhemmin kuitenkin taivuin ostamaan vuonna 1997 ilmestyneen
Blur-nimisen levyn, sillä ihastuin
Song 2 -kappaleeseen. Valitettavasti kyseinen levy ei paria loistavaa kappaletta lukuunottamatta ole kovin hyvä, joten Blur-innostukseni ei vieläkään päässyt kasvamaan kovin suureksi. Vuonna 1999 näin yhtyeen livenä Provinssirockissa, eikä bändin laimea esiintyminen ollut mitään verrattuna esimerkiksi samoilla festareilla esiintyneeseen Suedeen. Totesin, ettei Blur kuulu brittipopin kärkikastiin ja unohdin bändin muutamia yksittäisiä hittibiisejä lukuunottamatta vuosiksi. Vasta pitkästi 2000-luvun puolella löysin yhtyeen uudelleen - ensin vuonna 2000 ilmestyneen hittikokoelman
The Best of Blur kautta ja myöhemmin yhtyeen 1990-luvun alun tuotantoon tutustuen. Näistä levyistä blogiin päätynyt
Parklife on se legendaarisin.
Parklife alkaa megahitillä
Girls & Boys, joka soi vieläkin uskollisesti ainakin niillä tanssilattioilla, joita minä innokkaasti kulutan. Muitakin hittejä levyltä löytyy, esimerkiksi sen nimikappale, joka on
loistavine sanoituksineen ehkä henkilökohtainen suosikkini levyltä. Muutoinkin levy sisältää mutkatonta ja kepeää brittipoppia, joka kyllä nykyisin onnistuu saamaan minut innolla mukaan. En enää ymmärrä, miksi minun oli aluksi niin vaikeaa tutustua Blurin musiikkiin!
Siinä, missä Oasiksen jäsenet profiloituivat öykkäreiksi ja Suede oli parhaimmillaan lontoolaisten taidekoululaisten tuntojen kuvaamisessa, Blurin imago oli jotain tältä väliltä. Yhtye on ehdottomasti sofistukoituneempi kuin Oasis, mutta kuitenkin lähempänä niin kutsutta tavallista kansaa kuin Suede.
Parklife-levyn musiikki kuulostaa aidolta ja rehelliseltä. En ole ihan varma, onko oikeasti kyse ainoastaan musiikin luomista mielikuvista vai sekoittuuko median luoma kuva tähän - mahdotonhan vaikutelmien lähteitä on erottaa toisistaan. Joka tapauksessa tämä on levy, jonka tulee ehdottomasti löytyä jokaisen itseään kunnioittavan brittpopin kuluttajan levyhyllystä.
Ks. myös
Mikke: 16. Blur - Parklife (1994)
Albumi
Spotifyssa.
Blogin säännöt.
Heinin top 100 -lista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti