Mikke: 7. The Decemberists - Picaresque (2005)

Katkaisen nyt super-tunnettujen levyjen putkeni The Decemberistsin kolmannella albumilla Picaresque. Olen kuunnellut levyä vasta muutaman vuoden ajan, mutta se on noussut kaikkien aikojen parhaimpien levyjen joukkoon. Portlandilainen yhtye loihtii ilmoille satumaisen kauniita melodioita ja teatraalisuutta. Colin Meloyn (jonka nimi muuten kuulostaa lähes anagrammilta sanasta melancholy) nasaalinen lauluääni tulkitsee kappaleita tavattoman hienosti. Musiikillinen tyyli liikkuu orgaanisen americana folkin ja perinteisemmän indie rockin välimaastossa. Sanoitukset ovat satukirjamaisen kertomuksellisia ja niistä löytyy niin kaihoisaa synkistelyä, kuin huumoriakin. Levyn kansien kuvat ilmentävät loistavasti musiikillista sisältöä. Kuvissa koulunäytelmiä muistuttavat tapahtumakuvat esittävät naivistisen humoristisesti kappaleiden pääasiallisia sisältöjä. Perinteisten bändisoittimien lisäksi levyllä kuullaan muun muassa jousia, harmonikkaa, torvia ja mandoliinia. Soundit kasvavat paikoitellen mestarillisen suuriksi turvautumatta kuitenkaan liikaan studiokikkailuun.

Olen kymmenen parhaan levyn putkessani pyrkinyt panostamaan siihen, että levyt ovat loistavien kappaleiden lisäksi yhtenäisen hienoja kokonaisuuksia, joihin ei mahdu keskinkertaisia hetkiä. Picaresque on puhdasta hienoutta ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Kaikki 11 kappaletta voisivat olla suosikkejani. En ole saanut ainakaan vielä mahdollisuutta nähdä yhtyettä livenä, mutta haluan ehdottomasti korjata tilanteen, jos minulle vain mitenkään se mahdollisuus suodaan. Kappaleet ovat jo muutaman vuoden kuuntelussa muotoutuneet minulle niin tavattoman rakkaiksi, että konsertista tulisi varmasti tunteellinen kokemus. Picaresquen ilmestymisen jälkeen yhtyeen soittimet varastettiin. Fanit tarjosivat heti auttavan kätensä ja keräsivät rahaa uusien soitinten ostamiseen. Tämä ei ollut kuitenkaan mikään ihan pikkujuttu, sillä yhtye käyttää valtavaa arsenaalia erilaisia soittimia. Yhtye sai apuja myös ystäväbändeiltään, kuten The Shinsiltä. Lisäksi yhtye myi huutokaupalla kopioita nauhoituksista, joissa Colin Meloy laulaa Morrisseyn kappaleita. Soittimet tuli varmasti hommattua tilalle, mutta alunperin varastettuja soittimia ei ikinä löydetty.

Levy alkaa viidakkomaisella torvella, joka polkaisee käyntiin mahtipontisen uhkaavan kappaleen The Infanta. Vahvasti soitettu piano ja laukkaavat kitarat poimivat villinlännen tunnelmaa lisäten siihen loistavia melodioita. We Both Go Down Together on kaihoisan kaunis kappale rakkaudesta, joka roihuaa vastoinkäymisistä ja eroavaisuuksista huolimatta. Tämä kappale on myös löytänyt tiensä vakiomateriaaliini puistokitaroinnissa. Eli, the Barrow Boy kinnitti ensimmäisenä kappaleena levyltä huomioni ja valloitti heti sydämeni. Synkkä kertomus rakastavaisista, jotka kuolema on erottanut, riipii sydäntä kauniin surumielisellä melodialla. The Sporting Life polkaistaan käyntiin Iggy Popin Lust for Lifesta tutulla kompilla. Banjo ja ujeltavat urut taustoittavat yksinkertaisen kaunista kappaletta. The Bagman's Gambit alkaa minimalistisen hiljaisena lauluna, joka kasvaa lopulta hurjiin mittoihin kumisevien rumpujen kaikuessa jylhästi. From My Own True love (Lost at Sea) on kaipauden täytteinen melankolinen folk-kappale, jonka hitaassa tempossa ja soundeissa on jotain shamanistisen hypnoottista. 16 Military Wives piristää melodioita iloisempaan suuntaan. Torvet ja marssimainen komppi purkautuu mahtavana stemmalaulantana kertosäkeessä, jossa uutisankkuri laulaa: "laadidaadidaa". The Engine Driver palauttaa levyn kauniin haikeisiin melodioihin. Herkemmillä hetkillä tämän kappaleen upea sointi saa melkein itkemään. On the Bus Mall esittelee samalla pehmeää akustista folkia ja helisevän korkeita kitaroita. The Mariner's Revenge Song on häiriintyneen kuuloinen psykedeelisen surumielinen eeppinen laulu, jota taustoittaa komeasti harmonikka ja mandoliini. Kauniin nerokasta tarinankerrontaa. Levy loppuu hiljaisuudesta ponnistavaan balladiin Of Angels and Angels.

The Decemberistsillä on muitakin loistavia albumeita, joista mainittakoon erityisesti Her Majesty the Decemberists, Crane Wife ja Hazards of Love. Uusin levy The King Is Dead lähentyi enemmän perinteistä Americanaa, joka ei niinkään sytyttänyt. The Decemberists on parhaimmillaan vasemmistolaista ideologiaa huokuvassa teatraalisen massiivisessa tulkinnassa, jossa kauniita tarinoita tarjoillaan kauniin omaperäisissä kappaleissa. The Decemberists ei ole ehkä kaikista tunnetuinta musiikkia, mutta osaltaan tämän blogin tarkoitus onkin juuri jakaa vinkkejä sellaisista loistavista levyistä, joista olen valtavasti itse nauttinut. Toivottavasti moni saa näistä kirjoituksista nostalgian lisäksi myös ideoita uusista ja hienoista yhtyeistä, jotka eivät jostain syystä ole nousseet massiivisten yleisöjen tietoisuuteen. The Decemberistsin Picaresque on oman elämäni kiistaton klassikko, jonka merkitys tulee vuosien saatossa varmasti kasvamaan vielä entisestään.

Albumi Spotifyssa

Blogin säännöt.
Miken top 100.