Heini: 5. The Smiths - Strangeways, Here We Come (1987)

Kun suunnittelimme blogaajakolleegani Miken kanssa tämän blogin kirjoittamista, emme pääosin käyneet mitään keskusteluita siitä, mitä levyjä aiomme omalle listallemme laittaa. The Smithsien kohdalla kuitenkin tapahtui poikkeus, sillä minun oli mahdotonta päättää, laittaisinko listalleni Queen Is Dead vai Strangeways, Here We Come -levyn. Tarpeeksi asiaa tuskailtuani päädyin jälkimmäiseen sillä perusteella, että Mikke kertoi minulle aikovansa kirjoittaa edellisestä. Näin molemmat levyt tulevat esitellyksi blogissa eikä minun tarvinnut alkaa heittää kolikkoa tai keksiä joitain muita outoja tapoja päättää, kumpi levy on mielestäni parempi. Molemmat ovat kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoisia!

On hieman vaikeaa kirjoittaa peräkkäin ensin Morrisseysta ja heti sen jälkeen The Smitheistä. Periaatteessa monet seikat, jotka kirjoitin Morrissey-juttuuni, olisi voinut kirjoittaa tännekin. Vaikkapa tältä levyltä löytyvä kappale Last Night I Dreamt That Somebody Loved Me olisi ollut oikein hieno esimerkki niistä yksinäisyydestä kertovista kappaleista, jotka ovat vähintäänkin yhtä tyypillisiä The Smiths -yhtyeelle kuin Morrisseyn soolotuotannolle. Ei kuitenkaan liene tarkoituksenmukaista toistaa näitä asioita uudelleen.

Strangeways, Here We Come on soinut stereoissani ehkä eniten kaikista neljästä The Smiths-albumista. Yksi syy siihen on loistava avausraita A Rush and a Push and the Land Is Ours. Se on The Smithseille epätyypillisesti melko reipas kappale, joka on niin tarttuva, että sitä tekee mieli kuunnella aina uudelleen ja uudelleen. Tämän jälkeen tulee kuunneltua koko muukin albumi - joka toki sisältää monia hienoja kappaleita avausraidan lisäksi. Jo mainittu itsesäälibiisi Last Night I Dreamt That Somebody Loved Me on yksi niistä. Hieman nopeampitempoinen Girlfirend in a Coma kuuluu yksiin kaikkien aikojen suosikkikappaleistani tältä yhtyeeltä. Oikeastaan, nyt kun asiaa mietin tarkemmin, Strangeways, Here We Come -levyn hienous piilee siinä, että kappaleet ovat riittävän erilaisia keskenään. Ei ole mukavaa kuunnella kymmentä kappaletta pelkkää ulinaa, vaan välissä on hyvä olla kevyempiäkin ralleja. Tällä levyllä ulinan ja iloisempien kappaleiden määrä on juuri sopiva.

Vaikka olen kuunnellut Morrisseyn soolotuotantoa pidempään kuin The Smithsejä, halusin sijoittaa yhtyeen listassani korkeammalle kuin Morrisseyn soololevyn. Tämä ratkaisu perustui jotenkin sille ajatukselle, että ilman The Smiths -yhtyettä ei luultavasti olisi Morrisseytakaan - ainakaan suosio ei ehkä olisi yhtä suurta ja artistin mainekin olisi varmasti erilainen ellei hän olisi menneisyydessään ollut keskeisessä roolissa tässä kulttiyhtyeessä.

The Smiths lienee yhtye, jota joko rakastaa suuresti tai sitten inhoaa sydämensä pohjasta. Mikäli ulinahenkinen musiikki noin yleensä ei kiinnosta, ei varmastikaan kannata kiusata itseään yrittämällä väkisin kuunnella The Smithsejä. Jos kuitenkin tuntee vetoa melankolisiin säveliin, kannattaa nähdä se vaiva, että tutustuu kunnolla yhtyeen kappaleisiin. Vaikka ne eivät välttämättä heti ensimmäisellä kuuntelukerralla tee lähtemäntöntä vaikutusta, vähitellen niihin huomaa jääneensä täysin koukkuun.

Ks. myös Mikke: 42. The Smiths - Queen Is Dead (1986).

Albumi Spotifyssa.

Blogin säännöt.
Heinin top 100 -lista.