Heini: 10. The Ark - We Are The Ark (2000)

Muistan vieläkin, kun joskus vuosituhannen alussa katselin kyllästyneenä Suomen virallisen albumilistan viikottaista top 40-listan lähetystä televisiosta. Listan häntäpäästä näytettiin uuden nousevan ruotsalaisyhtyeen, The Arkin, musiikkivideo It Takes a Fool to Remain Sane. Kyllästyminen loppui siihen paikkaan. Musikaalimaisesti laulettu glamrockooppera kuuman Ola Salon esittämänä vakuutti minut välittömästi. Reilua vuotta myöhemmin olin jo yhtyeen keikalla Provinssirockissa innoissani laulamassa mukana, kun Ola piiskasi yleisöä hokemaan kyseisen biisin yhteislauluksi sopivaa kohtaa:

Do, do, do what you wanna do
Don't think twice, do what you have to do
Do, do, do, do, let your heart decide
what you have to do
That's all there is to find

Heini: 12. David Bowie - The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972)

Ei ole olemassa kovin hyviä perusteluita sille, miksi päätin esitellä blogissani juuri Bowien Ziggy Stardust -levyn enkä mitä tahansa muuta ennen 1970-luvun puoliväliä julkaistua hänen levyään. Olen ehkä kuunnellut tätä levyä hieman enemmän kuin Bowien muuta alkupään tuotantoa, mutta sekään ei yksin riitä syyksi. Luulen, että halusin kirjoittaa Ziggy Stardust -levystä, sillä konseptialbumin päähahmoksi luotu Ziggy kiteyttää mielestäni jotain olennaista glam rockin olemuksesta. Androgyynin oloinen, villisti huumeita käyttävä ja promiskuiteettinen Ziggy kuvannee hyvin, millaista oli elää 1970-luvun glam rockin myrskynsilmässä. Edellä mainittujen seikkojen lisäksi levy loppuu yhteen kaikkien aikojen lempikappaleistani, Rock 'n' Roll Suicide.

Heini: 21. T. Rex – The Slider (1972)

Ollessani lukioikäinen musiikinkuunteluni painottui lyhyen mutta hyvin intensiivisen jakson ajan 1970-luvun glam rockiin. Noista ajoista (muinais)jäänteenä nykyelämässäni läsnä on sähkönsinisen höyhenpuuhkan lisäksi T. Rex, jonka vekkulit rockmelodiat ja loistokas falsettilaulu ovat aivan omaa luokkaansa. Valitettavasti T. Rexin ura päättyi viisi vuotta blogissa esiteltävän The Slider -albumin ilmestymisen jälkeen siihen tavalliseen tarinaan, eli laulaja Mark Bolanin kuolemaan hieman alle 30-vuotiaana. Onneksi yhtye oli kuitenkin ehtinyt kivuta glam rockin kirkkaalle tähtitaivaalle jo ennen sitä.

Mikke: 28. The Ark - In Lust We Trust (2002)

Kuten ehkä tämän blogin lukijoille on selvinnyt, pidän erityisen paljon melodisuudesta ja massiivisuudesta musiikissa. The Ark käyttää näitä molempia musiikissaan loistavasti. Kappaleiden räjähtävät nostatukset ja tarttuvat kertosäkeet jäävät helposti päähän soimaan ja tanssittavat ihmisiä villisti. Suuri osa yhtyeen viehätyksestä perustuu myös live-esiintymisiin. Ensimmäisen kerran nähdessäni The Arkin livenä Tavastialla, olin äärettömän innoissani. Monet rock -maneerit on toteutettu taitavasti ja yleisö ei varmaan millään muilla keikoilla ole yhtä vahvasti mukana luomassa tunnelmaa. Tosin olin hieman pettynyt huomatessani, että yhtye käyttää samoja kikkoja lähes jokaisella keikallaan. Ensimmäinen kerta oli mahtava, mutta kun samat jutut ja kappaleet esitetään uudestaan, hohto katoaa. Nyt tänä keväänä näin yhtyeen pitkän tauon jälkeen ja uusien ideoiden myötä konsertti oli jälleen mahtava kokemus. Tämän edelleenkin meneillään olevan kiertueen jälkeen yhtye on ilmoittanut laittavansa pillit pussiin.

Mikke: 81. Lou Reed - Transformer (1972)

Velvet Underground tuntuu olevan ainakin jonkinlainen esikuva suurelle osalle siitä musiikista mitä minäkin kuuntelen. Tästä huolimatta en ole oikein koskaan kunnolla innostunut Velvet Undergroundin tai Lou Reedin musiikista. Hienoja elementtejä siinä on, mutta ei vain ole kolahtanut mitenkään erityisesti. Lou Reedin Transformer muodostaa poikkeuksen tähän. Kyseessä on nimittäin aivan erinomainen levy, jossa ei heikkouksia juurikaan ole.

Mikke: 88. David Bowie - Hunky Dory (1971)

David Bowie on ensimmäinen todellinen super-legenda listallani. Jos olisin listannut artisteja, Bowie olisi saanut varmasti paljon korkeamman sijoituksen. Mielestäni Bowien albumit tarjoilevat loistavia yksittäisiä kappaleita, mutta albumit eivät kokonaisuuksina ole erityisen yhtenäisiä. Niinpä valitsin listalleni Hunky Doryn, joka mielestäni esittelee parhaan kokoelman Bowien kappaleita. Albumi toimii myös siirtymävaiheena Bowien alkuaikojen folkin ja tulevan glam rock-kauden välillä.