Kuten jo edellisessä tekstissäni mainitsin, paras musiikki syntyy useimmiten vastoinkäymisistä ja melankoliasta. Elliott Smithiä voidaan pitää melankolian mestarina. Melodiat ovat sydäntäsärkevän herkkiä ja surumielisiä, soundit yksinäisen ja pelokkaan kuuloisia. Sanoitukset ovat mielettömän hienoja tarinoita rakkaudesta, sen menettämisestä ja pettymyksistä. Elliott Smith ei monien kollegojensa tavoin sorru liialliseen kielikuvien rakenteluun, vaan sanoitukset kertovat asioita melko suorasti. Silti olen varma, että jokainen voi löytää kappaleiden sanoituksista jotain omaa elämäänsä koskettavaa. itse olen moneen kertaan vaihtanut suosikkikappalettani tältä levyltä juuri sellaisen hetken jälkeen, jolloin olen jälleen kerran huomannut lyriikoissa jonkin yhtenevyyden sen hetkiseen elämääni.
Elliott Smithin melankolia saa taakseen vielä suuremman voiman, kun tietää enemmän tämän artistin omituisesta elämästä. Olin vuonna 2003 töissä Helsinkiläisessä kahvilassa. Kahvitauollani 22. lokakuuta kuuntelin Elliott Smithin Either/Or levyä ja menin lukemaan päivän lehteä, josta luin, että Elliott Smith oli kuollut edellisenä päivänä. Smith oli jo pidempään ollut riippuvainen alkoholista ja huumeista. Hän oli tullut vainoharhaiseksi ja uskonut valkoisen pakettiauton seuraavan häntä minne hän ikinä kulkikin. Smith yritti jo aikaisemmin itsemurhaa heittäytymällä kalliolta alas, mutta selvisi tästä. Smith myös katosi pitkäksi aikaa ennen viimeisen levynsä julkaisemista. Lopulta kun Smith ilmestyi takaisin, hän oli entistä sekavampi. Smith kuoli virallisesti veitseniskuihin rinnassaan. Vaikka henkirikostakin on joskus arvuuteltu, on ilmeisesti todennäköisempää, että Smith oli riistänyt itseltään hengen puukottamalla itseään. Jos ikinä eksyn Los Angelesiin, aion ehdottomasti vierailla Elliottin kunniaksi maalatulla muistoseinällä, jonka täyttää maalauksen lisäksi fanien jäähyväiskirjoitukset. Lisää Smithin sekavasta elämästä voi lukea Wikipedia-artikkelista, joka on yllättävän hyvin kirjoitettu.
Levy alkaa Smithille tyypillisellä akustisella kitaranäppäilyllä kappaleessa Sweet Adeline. Alku kuulostaa enemmän miehen aikaisemmilta levyiltä, mutta kertosäkeessä mukaan iskee tuotetumpi soundi pianoineen ja rumpuineen. Tomorrow Tomorrow esittelee Smithin ilmiömäistä kitaranäppäilytaitoa ja mielettömän kauniita tuplattuja lauluja. Sanoja voidaan tulkita pelottavasti seuranneen itsemurhan valossa. Waltz # 2 (XO) oli suuri hitti Yhdysvalloissa. Valssikompilla varustettu melodramaattinen kappale saa kylmät väreet joka puolelle kehoa. Sanat ovat ilmeisesti tarkoitettu kertomaan Elliottin äidistä: "I'm never going to know you now, but I'm gonna love you anyhow". Baby Britain on epätyypillisesti pianovoittoinen kappale, jonka pirteä komppi tuo mahtavaa uutta ilmettä levylle. The Beatlesin musiikkia muistuttava kappale ruotii kykyjen heittämistä hukkaan alkoholille. Pitseleh rauhoittaa taas levyn tempoa hiljaiseen kitaranäppäilyyn. Melodiassa on jotain karmivan surullista. Sanoista minulle on erityisesti jäänyt mieleen lause "I was bad news for you, 'cause I never meant to hurt you". Kaikki varmasti tunnistavat ihmistyypin, joka ei kestä onnellisuutta, vaan kaipaa ympärilleen onnettomuutta. Independence Day kertoo kärsivällisyydestä ja siitä kuinka hyvää kannattaa odottaa mielettömän hienojen liu'utuskitaroiden soidessa. Bled White on yllättävänkin hitikäs poppimainen kappale, jonka ujeltavat urut soivat hienosti pirteän kitarakompin päällä. Elliott tunnustaa tässä olevansa sekaisin, mutta pärjäävänsä siitä huolimatta "I may not seem quite right, but I'm not fucked not quite". Waltz # 1 esittelee kauniin psykedeelisen melodian ja hypnoottisen pianon. Elliottin lauluääni on yliluonnollisen kaunis. Amity tuo mukaan jopa särökitaroita rikkoen hiljaisuuden. Aluksi en pitänyt siitä, että tämä aggressiivisempi kappale rikkoo levyn hiljaisen tunnelman, mutta myöhemmin olen alkanut pitää tästä tuskaa huutavasta laulusta. Oh Well, Okay on yksi kaikkien aikojen hienoimmista kappaleista. Elliottin ohuen herkässä äänessä on todellista murheellisuutta, joka kuljettaa kauas tästä maailmasta. Sanoissa on suhteen loppumisen tuntua. C-osa on mielettömän kaunis. Bottle Up And Explode sukeltaa syviin tummiin melankolian vesiin. Melodia soi äärettömän kauniisti jousten itkiessä taustalla. Everybody Cares, Everybody Understands esittelee sekopäisen vinksahtaneita melodioita, joiden psykedeelisessä hienoudessa on satuttavaa tuskaa. Levyn lopettaa kaikkien aikojen kaunein kappale I Didn't Understand. Lukuisat päällekkäiset stemmalaulut soivat äärettömän kauniisti. Mitään soittimia ei tarvita. Vain Elliottin mahtava ääni (joskin monistettuna). Tämä nousee luultavasti myös kaikkien aikojen parhaat kappaleet -listani ykköseksi.
Elliott Smithin jokainen levy on kuuntelun arvoinen kokemus, mutta XO:n lisäksi suosittelen erityisesti artistin mukaan nimettyä levyä Elliott Smith, sekä levyjä Either/Or ja Figure 8. Näissä peräkkäin julkaistuissa levyissä on Elliott Smithin kovin ydin. Lisäksi elokuvasta Good Will Hunting tuttu melodramaattinen kappale Miss Misery on mahtava. En voi koskaan liioitella sitä, kuinka paljon tunteita Elliott Smithin lauluääni ja musiikki yleisestikin minussa herättää. Jokainen pieni sävy ja ääni XO-levyllä nostaa ihokarvani pystyyn silkalla kauneudellaan. Levy saattaa vaatia aluksi muutaman kuuntelukerran taakseen, mutta jos melankolinen musiikki on lähellä sydäntäsi Elliott Smithiä ei voi mitenkään sivuuttaa. Minulle tämä levy on tärkein maailmassa!
Ks. myös Heini: 40: Elliott Smith - XO (1998)
Albumi Spotifyssa
Blogin säännöt.
Miken top 100.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti