Lempikappaleeni levyltä on Walz #2. Paitsi, että popmusiikkia tehdään ihan liian harvoin valssin tahtiin, kappale salpaa hengityksen kauneudellaan. Smithin kaunis ääni, kappaleessa soiva piano ja sen surulliset lyriikat muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jota voi kuunnella repeatilla tunnista toiseen. Vaikka levyllä on muitakin loistavia kappaleita, on tämä ehdottomasti ylitse muiden.
Smithiä kuunnellessa iskee maailmantuska. Ellei pidä siinä kieriskelystä ei ehkä kannata kuunnella tätä levyä. Paitsi, että vaikutelma syntyy musiikin melankolisuudesta ja sydäntä riipaisevista sanoituksista, myös Smithin traaginen kuolema vain 34-vuotiaana sekä itsetuhoyritykset jo ennen kuolemaa, lisäävät vielä hieman painoa musiikin luomaan surumieliseen tunnelmaan. Smithin musiikista kuulee, ettei hän ole yrittänyt luoda kappaleisiin surumielistä tunnelmaa väkisin, vaan se tulee suoraan sydämestä.
Vaikka kirjoituksessani olen ehkä liikaakin painottanut XO:n surumielisyyttä, ei pidä unohtaa, että kyseessä on ennen kaikkea kaunis levy. Mikäli kuuntelukokemus rajoittuisi pelkään synkistelyyn ja maailmantuskaan, ei monikaan varmasti jaksaisi levyä kuunnella. Musiikin kauneus kuitenkin ylittää sen melankolisuuden ja nämä ulottuvuudet yhdessä luovat hienon kuuntelu- ja tunnekokemuksen.
Albumi Spotifyssa.
Blogin säännöt.
Heinin top 100 -lista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti