Joy Division ei kuulosta miltään muulta yhtyeeltä. Kumisevat bassot, yksinkertaiset rumpukompit ja Ian Curtisin ikonimainen mylvivä lauluääni luovat yhdessä täysin omalaatuisen äänimaiseman. Yhtyeellä on ollut paljon tyylillisiä seuraajia, mutta silti mikään niistä ei ole kuulostanut lähellekkään alkuperäiseltä. Kappaleissa kuuluu 1970-luvun likaisen Manchesterin teolliset maisemat ja punkin avaama tie musiikkiin, jossa soittajien ei tarvinnut hallita soittimiaan mestarillisesti. Pelottavan pahaenteiseen musiikkiin antaa lisämausteensa tuotannossa levylle lisätyt kummalliset efektit. Sanoitukset ovat pelottavan itsetuhoisia, mistä kai punkin ensimmäisessä aallossakin oli osittain kyse. Myöhemmin toisella levyllä Closer Curtisin sanoitukset muuttuivat vielä synkemmiksi ja synkemmäksi ne vielä entisestään teki se, että levy julkaistiin vasta Curtisin itsemurhan jälkeen.
Levy lähtee liikkeelle jopa tanssittavaksi sopivalla Disorderilla. Ironian yhtyeen synkän musiikin tahtiin tanssimisesta toi viimeistään esille The Wombats vuonna 2007. Kappaleessa kaikuu teollisen kuuloinen soundi, joka puskee eteenpäin aggressiivisesti. Curtisin maaninen huutaminen kappaleen lopussa on vertahyytävän hienoa. Day of the Lords hidastaa huomattavasti levyn tempoa ja tarjoilee tehdashallimaisen kuuloisia raakoja kitaroita. Insightin rummut soivat hypnoottisen tasaisena, lähes rumpukonemaisesti. Suhisevat avaruussoundit ovat yllättävä ratkaisu. New Dawn Fades kuulostaa alussa lähes alkuaikojen Black Sabbathilta. Raskaat riffit ovatkin kaukana Sex Pistolsin kaltaisesta aggressiivisesta punkista ja ilmentävät ennemminkin raskasta ahdistusta. She's Lost Controlin rytmi ja maanisen hypnoottinen bassokuvio ovat legendaarisia. Kappale tuo kylmät väreet selkään ja kuunnellessa voi melkein nähdä Curtisin epileptisen tanssin strobovalon välkkyessä. Shadowplay on yksi levyn ehdottomista kohokohdista. Tämä raakaa voimaa esittelevä taidonnäyte olisi ollut hienoa todistaa livenä. Interzone kuulostaa enemmän punkin ensimmäiseltä aallolta. Soundit pidetään kuitenkin kurissa ja sointi ei sorru räkäisyyteen. Levyn lopettaa raskaan junnaavana soiva I Remember Nothing, jossa kuulijaa pelottelee itse musiikin lisäksi muun muassa lasin rikkoutumisen ääni.
Joy Division on varmasti yksi kummallisimmista yhtyeistä, joka on saavuttanut näin valtavan suosion. Liekö asiaan vaikuttanut Curtisin varhainen kuolema, tai se että yhtye uskalsi ensimmäisten joukossa irtautua punkin valtavirrasta luomaan siitä jotain aivan uutta. Unknown Pleasuresin kansikuva on legendaarinen. Kuvaa näkee nykyäänkin t-paidoissa ja julisteissa. Kansi on hyvä esimerkki siitä, miten hienolla kansitaiteella on suuri merkitys yhtyeen brändin luomisessa. Vinyyleissä kansitaide näyttää tietysti parhaalta ja suosittelen myös kuuntelemaan tätä musiikkia vinyyliltä, sillä niin tätä on tarkoitettu kuunneltavan.
Katso myös Heini: 38. Joy Division - Unknown Pleasures (1979).
Blogin säännöt.
Miken top 100.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti