Mikke: 50. Bill Callahan - Sometimes I Wish We Were an Eagle (2009)

Bill Callahan on tehnyt musiikkia jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän esiintyi aiemmin taiteilijanimella Smog. Smogin musiikki oli melko minimaalista ja usein tuotanto oli jätetty melko raa'aksi. Vuoden 2007 jälkeen Callahan on alkanut esiintyä omalla nimellään ja musiikkiin on tullut enemmän elementtejä. Mistään täyteen ahdetusta studioähkystä ei ole kuitenkaan tietoakaan. Äänimaiseman keskiössä on edelleenkin Callahanin ilmiömäisen kaunis matala baritoniääni, joka tunkeutuu syvälle kehon jokaiseen kolkkaan, nostaen ihon kananlihalle. Maltilliset jouset ja torvet tuovat musiikkiin tarvittavaa herkkyyttä. Melodiat ovat välillä yön mustia, mutta välillä myös optimistisen lohdullisia.

Sometimes I Wish We Were an Eagle on Callahanin toinen omalla nimellään julkaisema albumi. Sanoitukset kuvaavat kaipausta ja rakkauden aiheuttamaa kipua. Tyyli on kuitenkin vahvan runollinen ja jättää tilaa monille tulkinnoille. Callahanin musiikki ei kuitenkaan ole 'ranteet auki' -tyyliä, vaan siitä kuuluu eräänlainen lohdullisuus. Musiikki sopiikin erityisen hyvin sydänsuruihin ja ahdistukseen. Levy sopii myös loistavasti kuunneltavaksi ennen nukkumaanmenoa, sillä tempo ei nouse kovin nopeaksi missään levyn vaiheessa ja soittimet soivat hiljaisen kauniina.

Levy alkaa hiljaisella kitaranäppäilyllä kappaleessa Jim Cain. Kappale esittelee hienosti Callahanin mahtavan lauluäänen. Eid Ma Clack Shaw on mielestäni levyn kohokohta. Kauniit ja kekseliäät melodiat tuovat uskomattomat kylmät väreet iholle. The Wind And the Dove alkaa pahaenteisenä ja ottaa vaikutteita itämaisesta mystiikasta. Kertosäkeeseen tultaessa tyyli vaihtuu kuitenkin lohduttomuudesta uuteen toivoon. Rococo Zephyr tekee hiljaisuudesta uskomatonta kauneutta. Minimalistiset kitarat, pianot ja jouset antavat juuri sopivan taustan Callahanin laululle. Too Many Birds kertoo surkuhupaisaa tarinaa positiivisemman melodian tahtiin. My Friend yhdistelee jälleen hienosti toivottomuutta ja toivoa. Callahanin ääni yltää uskomattoman matalalle. All Thoughts Are Prey to Some Beastissä jouset soivat tyylikkäästi countrymaisesti rullaavan kompin taustalla. Invocation to Ratiocination on levyn kummallinen välipala. Instrumentaalikappale soi pahaenteisen efekteillä muunnellun naislaulun ja psykedeelisten sointujen painolla. Levyn lopussa kuullaan ehkä suorinta folkia edustava Faith/Void, joka tuo mieleen kesäisen taivaan valkoisine hiljaa ohitse lipuvine pilvineen.

Callahanin lauluääni innosti minut oitis, mutta melodioihin ja kappaleisiin kunnolla sisälle pääsemiseksi levyä on ehkä kuunneltava muutamia kertoja. En ole vielä ehtinyt kuunnella muita Callahanin omalla nimellään julkaisemia levyjä, mutta jos ne pääsevät lähelle Sometimes I Wish We Were an Eaglen äänimaisemia, ainakaan minulla ei ole mitään valittamista. Callahanin äänellä on rauhoittava ja lohdullinen vaikutus. Tällaista musiikkia ei voida koskaan tehdä tarpeeksi.

Albumi Youtubessa

Blogin säännöt.
Miken top 100.