Heini: 29. Alanis Morissette - Jagged Little Pill (1995)

Minulle Alanis Morissetten Jagged Little Pill -levy edustaa 1990-luvun vihaiset naiset -muotigenren ruumiillistumaa. Omalaatuisen sekä laaja-alaisen lauluäänen omaava, kaunis mutta äkäinen Alanis riehui itsensä sydämeeni You Oughta Know -hitillään, jonka kuuntelemiseen en ole edes viidessätoista vuodessa kyllästynyt. Vaikka viime vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen muoti-ilmiö oli Spice Girlsien lanseeraama girl power, minun mielestäni voimakkaimman naiskuvan sai kuitenkin Morissetten kappaleista. Paljon huonompiakin idoleita voisi nuorella naisenalulla olla.

Ei liene epäselvää, että Jagged Little Pill -levyn parasta antia ovat kappaleet, joissa Morissette raivoaa estottomasti entisille poikaystävilleen tai muille häntä huonosti kohdelleille ihmisille. Jo mainittu You Oughta Know on niistä ehkä paras, mutta myös Not the Doctor, Right Through You ja All I Really Want kannattaa kuunnella, jos jokin asia tai henkilö kovasti ketuttaa. Morissette osaa kuitenkin kirjoittaa koskettavia kappaleita myös ahdistavista kokemuksista. Mary Jane kuvaa varsin uskottavasti liian tunnollisen naisen ongelmia. Surumielinen Wake Up on yksi lempikappaleistani levyllä. Myös lapsuudenajan vaikeat kokemukset ovat aiheena parissa levyn kappaleessa. Forgiven kertoo kasvamisesta katolisen koulun ahdasmielisessä ympäristössä ja koskettava Perfect kuvailee, millaista on kasvaa liiaksi lastensa kautta elävien vanhempien huomassa:

I'll live for you
I'll make you what I never was
If you're the best, then maybe so am I
Compared to him compared to her
I'm doing this for your own damn good
You'll make up for what I blew
What's the problem, why are you crying

Morissette on tehnyt hienoa työtä Jagged Little Pill -albumillaan. Vaikka monet miesartistit ovat levyttäneet useita hyviä albumeita angstista, vihasta ja ongelmista, tavoittaa Morissette jotain sellaista, mihin mieskirjoittajat eivät ole osanneet tarttua. Joskus naisen kokemus elämän ongelmallisista tilanteista on varsin erilainen kuin miehen ja jotain naisille spesifiä Morissette on mielestäni useissa kappaleissaan onnistunut kiteyttämään. Vaikkei Morissette varsinaisesti ole ainakaan julkisuuskuvassaan leimautunut feminismin esitaistelijaksi, minussa hänen musiikkinsa tökkii sisäisen feministini valppaaksi ja hereille. Siihen riittää Morissetten tapa korostaa itsenäisyyden tärkeyttä.

Pelkkää kultaa tämä albumi ei kuitenkaan valitettavasti pidä sisällään. On surullista, että levyn suurin hitti lienee ollut Ironic, joka on paitsi vuosien saatossa ahkerassa mediasoitossa pahasti kulunut, myös yksi levyn heikoimmista kappaleista. Vaikka se onkin ihan mukava poprallatus, samanlaista tunnesisältöä siihen ei ole latautunut kuin moniin muihin levyn kappaleisiin. Valitettavasti tämä oli linja, jolle Alanis myöhemmillä levyillään lähti ja niiden kuuntelu onkin minulla jäänyt paljon vähemmälle kuin Jagged Little Pill -levyn. Satunnaisista aikaisemmista ja myöhemmistä hyvistä biiseistä huolimatta taitaa olla niin, että tämä Morissetten kolmas albumi on hänen tuotantonsa ainoa todellinen helmi.

Mikäli päädyt joskus Jagged Little Pill -levyä kuuntelemaan, kannattaa antaa sen pyöriä loppuun saakka, sillä viimeisen raidan lopussa on 1990-luvun levyille tyypilliseen tapaan piilokappale. Tuossa kappaleessa Morissette laulaa säestyksettä haikeaa kappaletta salaiselle rakastetulleen. Morissetten ääni pääsee oikeuksiinsa ja kappaleen tunnelma vie mennessään.

Albumi Spotifyssa.

Blogin säännöt.
Heinin top 100 -lista.