Mikke: 33. The Stone Roses - The Stone Roses (1989)

Kuten lopullisesta listastanikin tullaan huomaamaan ja kuten minut tuntevat henkilöt tietävät, pidän tavattoman paljon 90-luvun brittipopista. The Stone Rosesia pidetään yleisesti esikuvana koko brittipop -genrelle. The Stone Roses palautti uskon brittiläiseen kitaravetoiseen musiikkiin melko hiljaisen 80-luvun jälkeen. Yhtyeen suosio räjähti tämän ensimmäisen albumin jälkeen taivaisiin ja innoitti monia nuoria muusikonalkuja omien yhtyeidensä perustamisessa ja kehittämisessä. The Stone Roses yhdistelee taitavasti kitaravetoista rockia ja tanssittavaksi sopivia poppikappaleita. Yhtyeen julkaisut jäivät vähäisiksi, sillä yhtyeellä kesti aluksi perustamisestaan 6 vuotta julkaista debyyttialbuminsa ja myöhemmin kiistat levy-yhtiön kanssa johtivat lievään hiljaiseloon. Lopulta kuitenkin vuonna 1994 yhtye julkaisi toisen albuminsa Second Coming, joka ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä tapaan menestys. Nämä kaksi levyä ovat tähänkin päivään asti yhtyeen ainoat pitkäsoitot.

Musiikillisesti The Stone Roses ammentaa vaikutteita 60-luvun psykedeliasta ja klassisesta kitarapopista (esim. The Beatles). Lisäksi The Smithsin vaikutus on selvästi kuultavissa. Tunnelma on leppoisan kesäinen ja kansikuvan värikkään keltaisista sitruunoistakin tulee mieleen aurinkoinen kesäpäivä. Kuitenkin mukaan mahtuu myös synkempiä hetkiä. Ian Brown ei ole kummoinen laulaja, mutta hieman hapuileva laulu toimii kuitenkin kappaleisiin hienosti. Levy on yleisesti ottaen kriitikoiden ylistämä ja se on nostettu lukuisilla listoilla yhdeksi kaikkien aikojen parhaista levyistä. NME on kutsunut albumia jopa kaikkien aikojen parhaaksi brittiläiseksi pitkäsoitoksi.

Levy alkaa psykedeelisten soundien saattelemana hiljaisena nostatuksena kappaleessa I Wanna Be Adored, jossa diskanttinen basso, tarkka hiljainen rumpukomppi ja helisevät kitarat luovat kaiullaan tehdashallimaisen tunnelman. She Bangs the Drums nostaa tempoa tanssittavan iloiseen kappaleeseen, joka sopii erityisen hyvin kesän helteisiin. Waterfallin hypnoottisesti rullaava luuppi saa päät nytkymään. Tunnelmassa voi aistia kiireettömän leppoisaa loistoa. Don't Stop soittaa edellisen kappaleen luuppia takaperin psykedeelisessä väliosassa. Bye Bye Badmanin kuulaan helisevät kitarat ja marakassit huokuvat valoa ja lämpöä. Melodia soi yksinkertaisen tarttuvana. Soundimaailman voi löytää monista viime vuosien kitara-indie yhtyeiden tuotannosta. Elizabeth My Dear ratsastaa Simon and Garfunkelin vanhalla hitillä Scarborough Fair, joka on tässä sanoitettu uudestaan. (Song for My) Sugar Spun Sister on mielestäni levyn hienoin kappale. Melodiassa on kaipausta ja melankoliaa, mutta kaiken keskeltä paistaa toivo ja ilo. Made of Stone muuttaa säkeistössä sointia synkemmäksi. Synkkyys kuitenkin väistyy hitikkäässä kertosäkeessä. Kitara ja bassosoundit ovat mielettömän hienot. This Is the One kasvattaa soinnin massiiviseksi stadionsoundiksi. Levyn lopettaa yli 8 minuuttinen I Am the Ressurrection, jonka lopussa kuullaan psykedeelisenä rullaavia kitarasooloja.

Itse tutustuin The Stone Rosesiin vasta brittipopin jälkihöyryjen aikoihin, kun törmäsin yhtyeen nimeen useiden brittipop-yhtyeiden innoittajana. Täytyy sanoa, että esikoisalbuminsa materiaalilla The Stone Roses ei häviä 90-luvun brittipop suuruuksille ja on vain harmillista, että yhtyeen ura jäi niin tyngäksi. Kuitenkin harva yhtye pystyy ikinä julkaisemaan mitään näin loistavaa!

Albumi Spotifyssa

Blogin säännöt.
Miken top 100.