Heini: 39. Nirvana – Nevermind (1991)

Nirvanan Nevermind kuuluu sarjaan, jossa arvostan jonkin bändin yhtä levyä suuresti, mutta en oikeastaan lainkaan jaksa kuunnella muita albumeja (poislukien livelevy Unplugged, joka on loistava, mutta se on kuitenkin livelevy eikä pitkäsoitto). Nevermindin hitit ovat kuitenkin kulkeneet mukanani jo ala-asteelta lähtien. Jo aiemminkin tässä blogissa mainituissa ala-asteen limudiskoissa meno yltyi kattoon aina, kun levyn avausraita ja muutenkin ykköshitti Smells Like Teen Spirit alkoi soida. Meillä oli tapana hyppiä kirjaimellisesti seinille Nirvanan soidessa. Muistan myös elävästi MTV:llä ahkerasti näkyneen musiikkivideon äklöt cheerleaderit.

Ostin Nevermind-levyn muistaakseni yläasteikäisenä. Tällöin ensimmäistä kertaa tulin kuunnelleeksi Nirvanalta muitakin kuin hittibiisejä. Muistan vieläkin tunteen, joka valtasi minut, kun kuuntelin levyä ensimmäisiä kertoja. Musiikki oli paljon raaempaa ja rajumpaa kuin mitä olin brittipopparina tottunut kuuntelemaan. Levyn kuunteleminen tuntui kapinalliselta ja mietin, mitä vanhempani siitä ajattelevat, jos (ja kun) kuulevat musiikin seinän läpi. (Mistä voi ehkä päätellä, että olin aika nössö teini…) Nirvanaa kuunnellessani kuvittelin olevani kapinallinen nuori. Ihan kiva larppihan se aina välillä oli.

Kuten edellisen kirjoituksen Elliott Smith, myös Nirvanan kärkihahmo Kurt Cobain kuoli oman käden kautta nuorena: legendaarisessa 27-vuoden iässä. Toisin kuin Smith, Cobain on purkanut sisäisen tuskansa huutamiseen ja raivoamiseen. Kuitenkin musiikki on säilynyt tarpeeksi melodisena ja popkaavoja noudattavana, että sitä voi kaikenlaista musiikitonta örinääkin karttava hyvillä mielin kuunnella. Kuitenkin eniten minua koskettaa levyn viimeinen kappale Something in the Way, jossa raivoamisesta ei ole jälkeäkään. Kaikkein riipaisevimmin tuntojaan osaa siis muutoin niin raivokas Cobainkin ilmaista slovarin avulla.

Ks. myös Mikke: 8. Nirvana - Nevermind (1991).

Albumi Spotifyssa.

Blogin säännöt.
Heinin top 100 -lista.