Hendrixin musiikki on tunnistettavaa, rosoista ja välillä avoimen seksuaalista. Esimerkiksi levyn loppupuolelta löytyvä Foxey Lady suorastaan tihkuu seksuaalista latausta. Kappaleen tunnelma välittyy vielä yli 40 vuotta levyn julkaisunkin jälkeen äänitteeltä kuunneltuna. En edes osaa kuvitella, millaista olisi ollut nähdä se esitettävän livenä. Muita lempikappaleitani ovat ainakin levyn kolme ensimmäistä raitaa: Purple Haze, Manic Depression ja Hey Joe. Näistä kaksi ensimmäistä edustavat Hendrixin rajumpaa puolta ja viimeisin kertoo hyytävän tarinan mustasukkaisuudesta.
Vaikka Hendrixin musiikin tärkein juju on tietenkin kitarointi, kappaleissa on myös monia muita loistavia ulottuvuuksia. Vaikkei Hendrix ole ehkä maailman taitavin laulaja, hänen äänensä ja tulkintansa on viimeinen sinetti hänen uniikille musiikkityylilleen. Hendrixin kappaleita tuskin voisi erehtyä luulemaan kenenkään muun kuin juuri hänen tekemäkseen. Myös useiden kappaleiden sanoitukset ovat perehtymisen arvoisia.
Eräs asia minua on Hendrixin musiikin nykyelämässä pohdituttanut jo pidempään. Osaisiko joku selittää, miksi ihmeessä useissa karaokepaikoissa biisilistoilta löytyy Hendrixin hittejä? En näe pointtia esittää taustanauhan päälle laulettuina kappaleita, joiden tärkein anti on minuuttien mittainen taidokas kitarasoolo. Enpä kyllä toisaalta ole koskaan nähnyt kenenkään näitä kappaleita karaokessa esittävän - ja ehkä parempi niin, ellei sitten kyseessä ole todella lahjakas ilmakitaroija.
Albumi Spotifyssa.
Blogin säännöt.
Heinin top 100 -lista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti