Heini: 36. Placebo – Placebo (1996)

Reilu vuosikymmen sitten olin palavasti rakastunut Placebon keulahahmoon Brian Molkoon. Molkon androgyyni olemus vetosi silloisiin ihanteisiini ja kun musiikkikin oli varsin hyvää, olivat kaikki kaukorakkauden palaset kasassa. Toki Molko oli vain yksi teini-idoleistani, mutta ainakin hetken aikaa ylitse muiden. Vielä tänäkin päivänä rakastan etenkin Placebon esikoislevyn musiikkia, eikä edes Molkon potentiaalisesti ärsyttävä korkea nasaaliääni ärsytä ollenkaan, päinvastoin.

Placebo-levyn musiikki on eräänlaista kevytangstia. Ehkä parhaiten levyn tunnelmaa kuvaa niin nimensä puolesta kuin muutenkin kakkosraita Teenage Angst. Placebo-albumi ei kerro elämän tähtihetkistä, jolloin kukat kukkivat ja vaaleanpunaiset yksisarviset lentelevät taivaalla, mutta toisaalta se ei synkistele liian ahdistavilla tai itsetuhoisilla elementeilläkään. Placebo-levyä voi käyttää (lume)lääkkeenä elämän pieniin ongelmiin, esimerkiksi tällaisiin:

Legs eleven, makes me stay up late
two fat ladies on my back, and now it's 88.
I'm a fool, whose tool is small
it's so miniscule, it's no tool at all.

On ehkä hieman surullista, että Placebon (kuten niin monen muunkin yhtyeen) parhaat ideat on käytetty pariin, kolmeen ensimmäiseen albumiin, eikä bändi ole enää kyennyt samanlaisiin loistosuorituksiin sittemmin. Näin Placebon ensimmäistä kertaa livenä muutama vuosi sitten Provinssirockissa. Keikka oli hyvä ja hetken ajan jopa kaukorakkauteni Molkoa kohtaan läikähti uudelleen rinnassani. Kuitenkin oli selvää, että parhaimman keikkakokemuksen olisin saanut, jos olisin onnistunut näkemään yhtyeen 2000-luvun taitteen aikoihin, jolloin fanitukseni oli suurimmillaan ja Placebokin täydessä terässään. Olen silti onnellinen siitä, että pääsin liveaktin näkemään elämäni aikana, vaikka se tapahtuikin vuosia myöhässä.

Katso myös Mikke: 71. Placebo – Without You I’m Nothing (1998).

Blogin säännöt.
Heinin top 100 -lista.