Vaikka The Verve oli suuri nimi brittipopin saralla 1990-luvun loppupuolella, jolloin jo fanaattisesti kuuntelin ainakin Oasista ja Suedea, jostain syystä Verve jäi minulle aina hieman kaukaiseksi. Pidin (ja pidän edelleen) kovasti heidän hittibiiseistään; edellä mainitun Bitter Sweet Symphonyn lisäksi ainakin tältä samalta levyltä löytyvistä Sonnetista sekä The Drugs Don't Workista, mutta syvällisempi tutustuminen Verven musiikkiin tapahtui vasta reilusti 2000-luvun puolella. Ehkä Verve ei ainkaan minulle ole yhtä helposti lähestyttävää musiikkia kuin muut brittipop-yhtyeet. Hittikappaleita lukuunottamatta biisit eivät välttämättä ole tarttuvia, vaan Ashcroftin monotoninen laulu soi junnaavan musiikin päällä. Jotain oudon kiehtovaa tässä yhtyeessä tästä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) on.
Mikäli ei ole suuri brittipopin tai Beatlesin ystävä, ei Verven musiikki välttämättä hetkauta yhtään sen enempää kuin muutkaan tämän genren edustajat. Jos kuitenkin sattuu pitämään vaikkapa Oasiksesta, kannattaa ehdottomasti kuunnella myös Verveä, mikäli ei niin ole vielä tehnyt. Vaikka minuun Verve ei ihan Oasiksen kaltaista vaikutusta ole tehnyt, on musiikki ehdottomasti kuuntelemisen arvoista. Kovin samanlaisia nämä kaksi yhtyettä kuitenkin ovat - mistä kertoo ehkä sekin, että koen jatkuvasti tarvetta vertailla niitä keskenään. Ehkäpä suurin ongelmani Verven kanssa onkin aina ollut se, etten ole osannut kuunnella heidän musiikkiaan itsenäisenä tuotoksena, vaan olen aina vertaillut sitä muihin samankaltaisiin yhtyeisiin. Varmaankin seuraava tehtäväni Verven kanssa on siis yrittää keskittyä vain yhtyeeseen itseensä ja lopettaa vertailu. Ainakin Urban Hymns -levy monine hienoine kappaleineen on sen ansainnut.
Albumi Spotifyssa.
Blogin säännöt.
Heinin top 100 -lista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti