Todellinen Mew-fani ei varmastikaan pitäisi yhtyeen parhaana albumina tätä uusinta äänitystä, mutta koska olen luopio, mielestäni tämä hieman aiempia albumeita helpompi No More Stories toimii parhaiten. No More Stories voitti minut puolelleen massiivisella rockillaan ja lohdullisen surumielisillä sanoituksillaan. Albumia tekee mieli kuunnella volume kaakossa, kun makaa yksin sikiöasennossa kotinsa nurkassa. Mew'n musiikki vyöryy päälle kuin hyökyaalto eikä sen kuunteleminen yhdessä muiden kanssa tai korvakuulokkeilla iPodilta tee sille oikeutta.
Koska Mew'ta tulee kuunnella ensisijaisesti ollessaan yksin ja mieluiten mahdollisimman hyvällä äänentoistolaitteistolla, jotta musiikin kaikki hienot puolet varmasti tulisivat esiin, en ole ollut suuresti vakuuttunut niistä kahdesta yhtyeen livekeikasta, jotka olen nähyt. Vika ei ole muusikoissa itsessään, sillä he osaavat kyllä esiintyä riittävän taitavasti, vaan siinä, että usein äänentoisto ei livekeikoilla ole niin hyvää, kuin Mew'lla pitäisi olla ja erityisesti siinä, etten halua ympärilleni satoja muita ihmisiä tätä yhtyettä kuunnellessani. Mew'n musiikkia on kuunneltava omassa rauhassa. Keikoilla olenkin enimmäkseen turvautunut siihen, että pidän silmiäni kiinni suurimman osan ajasta, jolloin saan blokattua ainakin näkökentästäni kokemusta häiritsevät muut ihmiset.
En haluaisi mainita tältä levyltä erikseen lempikappaleitani tai millään muullakaan perusteella kappaleita, sillä No More Stories on ennen kaikkea tarkkaan mietitty ja yhteen hiottu kokonaisuus. Pakko on kuitenkin sen verran poiketa linjasta, että mainitsen erikseen levyn toiseksi viimeisen raidan Sometimes Life Isn't Easy. Sitä kuuntelen aina ollessani surullinen, sillä sen lohdullinen viesti siitä, että vaikeatkin ajat menevät ennen pitkää ohitse onnistuu jokaisella kuuntelukerralla vakuuttamaan minut ja sen jälkeen tuntuu jo paljon paremmalta.
Albumi Spotifyssa.
Blogin säännöt.
Heinin top 100 -lista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti