Mikke: 44. King Crimson - In the Court of the Crimson King (1969)

Varmaankin jokaisella, joka on joskus ryhtynyt toden teolla harjoittelemaan jonkin bändisoittimen hallitsemista, on joskus ollut vaihe, jossa kuunnellaan mahdollisimman vaikeasti soitettavaa musiikkia. Minulla tämä vaihe oli yläasteella. kuuntelin tuolloin paljon 60-luvun psykedeliaa ja 70-luvun progressiivista rockia. Näistä proge-ajoista King Crimsonin esikoisalbumi In the Court of the Crimson King on selvinnyt näihin päiviin saakka melko paljolla kuuntelulla ja pidänkin tätä albumia ehkä kaikkien aikojen parhaana proge-levynä (täytyy antaa myös kaikki kunnia Emerson, Lake and Palmerin Tarkukselle).

King Crimson on progen uranuurtaja ja sekoittaa hienosti jazz-elementtejä modernimpaan populaarimusiikkiin. Tahtilajit eivät kulje selkeästi aina 4/4 tahtilajissa ja sävelkulut ovat osittain paljon monimutkaisempia, kuin perus popissa. Myös soittimia on käytetty monipuolisesti ja soundimaailma onkin kiehtova. Levyllä on vain 5 kappaletta, mutta pituutta kappaleilla riittää. Progelle ominaiseen tyyliin kappaleet koostuvat monista eri osista, joissa on erilainen tunnelma. Levyn yleisilme on melko synkkä, mahtipontinen ja yöllinen. Taiturimaisen Greg Laken bassonsoitto on uraauurtavaa ja hänen laulunsa soi kauniin puhtaana. King Crimsonin vaikutusta myöhempään musiikkiin on hankala yliarvioida. Soundit ovat todella edellä aikaansa.

Ensimmäinen kappale 21st Century Schizoid Man on levyn raskain ja raain kappale. Kitarat särisevät uhkaavasti, bassot kumisevat enteillen tulevaa heavy-aaltoa ja rummut paukuttavat raskaina. Laulu on laulettu efektien läpi pelottavan kuuloisella lopputuloksella. Väliosien psykedeeliset bassot ja kitarat säväyttävät hienosti. I Talk to the Wind keventää tunnelmaa huomattavasti. Huilu, klarinetti ja hiljaiset symbaalit johdattavat unenomaiseen usvaiseen tunnelmaan. Epitaph alkaa massiivisella jylinällä, jossa kitara itkee kauniin puhtaana. Melankolinen kappale esittelee myös Laken kauniin lauluäänen parhaat puolet. Väliosan klarinetit soivat jylhän pahaenteisinä. Moonchild on yksi kaikkien aikojen parhaista kappaleista. Yöllinen melodia, jota tahdittaa vain kevyet symbaali-iskut ja bongorummut huokuu mystiikkaa. Listallani olevalla Dovesin albumilla Last Broadcast on versioitu hienosti tätä kappaletta. Loppuosa edustaa hiljaista minimalistista psykedeliaa, jota on kuunneltava ilman taustamelua. Levyn lopettaa nimikkokappale The Court of the Crimson King, jonka kaunis melodia ja massiivinen äänivalli nostaa ihon kananlihalle. Laulu soi ylvään kauniisti. Lopun hämmentävä nokkahuilu / pilli -väliosa on hieno lisämauste. Lopun mellotronit ovat käsittämättömän hienot.

King Crimson on tehnyt uransa aikana musiikkia laidasta laitaan ja kokeillut lukuisia eri tyylejä, mutta mikään niistä ei ole yltänyt debyytin tasolle. Greg Laken jätettyä yhtyeen Emerson, Lake & Palmerin takia, yhtyeen sielu oli poissa. The Court of the Crimson King on ajaton klassikko, jota suosittelen kuuntelemaan häiriöttä volume isolla, jotta kaikki pienetkin nyanssit tulevat kuulluiksi. Tällaisia mestariteoksia syntyy todella harvoin.

Albumi Youtubessa

Blogin säännöt.
Miken top 100.