Mikke: 41. Bright Eyes - Fevers And Mirrors (2000)

Bright Eyes on parin viimeisen vuoden sisällä noussut yhdeksi ehdottomista suosikkiyhtyeistäni. Nyt kirjoittaessani tätä tekstiä toivon, että olisin sijoittanut yhtyeen kolmannen levyn Fevers And Mirrors vieläkin korkeammalle listallani. Bright Eyesin johtohahmo Conor Oberst kirjoittaa kaikki laulut ja on muutenkin yhtyeen sydän, jota ilman Bright Eyesiä ei olisi. Oberst oli tämän levyn julkaisun aikaan vain 20-vuotias ja yhtyeellä oli jo 5 vuotinen ura takana. Sanoissa ja soundissa on uskomatonta kypsyyttä tuohon ikään nähden. Musiikki on kauttaaltaan melankolista ja ilmentää mielettömän syvää tuskaa. Jos pidit Radioheadia liian 'ranteet auki' -musiikkina, en suosittele kuuntelemaan Bright Eyesia.

Oberstin lauluääni on herkkääkin herkempi ja hajoaa korkeammissa äänissä hieman epävireiseen vibraattoon, jossa on mieletöntä tunnetta, tuskaa ja melankoliaa. Musiikki on kauttaaltaan synkkää, mutta soitinvalinnat vaihtelevat akustisemmista folk kappaleista surisevilla kitaroilla varustettuun rock -räimeeseen. Levyllä kuullaan myös esimerkiksi poikkihuilua, nokkahuilua ja kellopelejä. Kuten lähes jokainen Bright Eyesin albumi, myös Fevers and Mirrors alkaa puheella. Tällä kertaa kyseessä on The Faint yhtyeen Todd Finkin imitaatio Conor Oberstista, mikä Oberstin itsensä mukaan tuo hieman huumoria muuten niin synkkään levyyn. Suosittelen levyn kuuntelua yksin pimeässä, jos kykenee käsittelemään melankoliaa. Tämä levy ei ole sosiaalisiin tilanteisiin. Tunnelma on niin intiimi, että välillä kuunnellessaan tuntuu olevan yksin koko maailmassa vain bändin kauniiden surusävelten kanssa.

A Scale, a Mirror and Those Indifferent Clocks soi pianon säestämänä valssina, jonka kaihoisan surumielisessä melodiassa on osittain myös toivon pilkahduksia. Huilusoolo on mahtava. The Calendar Hung Itself ilmentää syvempää tuskaa nopeatempoisessa indie rock -kappaleessa, jossa kitaraefektit vaihtelevat kekseliäästi dramaattisen melodian pyörittäessä kuunteliaa. Something Vague alkaa rauhallisesti akustisella kitaralla soitettuna ja nousee lopussa korkeampiin sfääreihin. Soundeissa on kuultavissa hieman country-vaikutteita, jotka ovat sittemmin yleistyneet Bright Eyesin myöhemmillä levyillä. The Movement of a Handin alku kuulostaa elokuvamusiikilta ja huilun ja urkujen psykedeelinen yhteistyö tuokin satumaisen vivahteen esille. Arienette on mielestäni levyn ja ehkä jopa koko yhtyeen paras kappale. Näin dramaattista tuskaa en ole kuullut varmaan missään muualla. Oberstin karjuma vertahyytävä tuska on uskomattoman kaunista. Haligh, Haligh, a Lie, Haligh alkaa minimalistisen hiljaisesta folkista, josta noustaan yönmustaan countrymaiseen synkistelyyn. The Center of the World kuulostaa pimeältä vaaroja täynnä olevalta metsältä, jossa jokainen askel voi haavoittaa. Sunrise, Sunset soi kuin jossain absurdin melodramaattisessa musikaalissa keinuen hiljaisista mandoliineista mahtipontiseen rumpujen ja kitaroiden räminään.

Bright Eyesin koko tuotanto on ehdottomasti tutustumisen arvoista, mutta mielestäni Oberstin särkyvää tunnetta huokuva ääni on parhaimmillaan näissä alkuaikojen levyissä. Fevers And Mirrors on myös varmasti yhtyeen synkin levy, joten jos haluaa aloittaa jollain kevyemmällä, suosittelen myöhempiä levyjä. Bright Eyesin soundissa on jotain niin intiimiä ja tuskallista melankoliaa, että sitä on vaikea sanoin kuvailla. Se täytyy kokea itse!

Albumi Spotifyssa

Blogin säännöt.
Miken top 100.