Mikke: 1. Elliott Smith - XO (1998)

Tässä se nyt on! Oman elämäni paras levy. En oikeastaan osaa mitenkään tyhjentävästi perustella, miksi listani ykköseksi valikoitui juuri Elliott Smithin neljäs pitkäsoitto. Levyn musiikki on vain kulkenut mukanani jo yli kymmenen vuotta ja muistuttaa minua lukuisista elämäni hyvistä ja myös vaikeista hetkistä. XO oli ensimmäinen Elliott Smith levyni ja myöskin yksi ensimmäisistä uudemman ajan vaihtoehtoalbumeistani. 2000-luvun alussa musiikinkuunteluni vaihtui radikaalisti 70-luvun rockista uuteen ja jännittävään vaihtoehtomusiikkiin, joista mainittakoon tässä Radiohead, Super Furry Animals, The White Stripes ja Eels. Elliott Smith muotoutui nopeasti minulle kaikkein tärkeimmäksi näistä. Äärimmäisen taitava akustisen kitaran soitto sai minut jälleen innostumaan oman akustisen kitarani soitosta, jolloin bassonsoitto ja sähkökitara saivat jäädä taka-alalle. Ihailin (ja titysti vieläkin ihailen) Elliott Smithin kaunista lauluääntä. Laulu on herkkää ja rikkoutuu korkeimmissa kohdissa juuri sen verran, että mieletön tunne pääsee läpi. Laulut ovat usein vähintäänkin tuplattuna levyllä, jolloin Smithin itsensä laulamat stemmat pääsevät valloilleen. Kylmät väreet on näin taattu. Oma musiikkiharrastukseni on tästä lähtien keskittynyt kaikkein eniten oman lauluni harjoitteluun akustisen kitarani säestyksellä.

Mikke: 3. Sufjan Stevens - Illinois (2005)

Vuosi 2006 alkoi osaltani matkalla ystäväni kanssa Berliiniin. Viikon kestäneen melko intensiivisen juhlimisen ja turistina pyörimisen jälkeen olo oli paluumatkalla jokseenkin väsynyt. Odottaessamme lentokonetta Tegelin lentokentällä kaivoin laukustani esille Sufjan Stevensin Illinois albumin minidiscillä, jonka olin vain ehkä kuukautta aikaisemmin kopioinut samaiselta matkakumppaniltani. Olin toki aiemminkin kuunnellut levyä ja myöskin pitänyt siitä. Tuolloin, tuona raukeana hetkenä kuitenkin jokin kolahti erityisellä voimalla. Sillä hetkellä maailmassani ei ollut mitään muuta, kuin Sufjan Stevensin mielettömän kaunis korkea lauluääni, taitavasti hiotut orkestraatiot, teatraalisen melodramaattiset melodiat ja omaperäisellä tyylillä soitettu banjo. Sufjan Stevens ei ole mikään tavallinen laulaja-lauluntekijä. Hänen levyillään kuullaan valtava arsenaali erilaisia soittimia, musiikillisia tyylejä ja erikoisia konsepteja.

Mikke: 7. The Decemberists - Picaresque (2005)

Katkaisen nyt super-tunnettujen levyjen putkeni The Decemberistsin kolmannella albumilla Picaresque. Olen kuunnellut levyä vasta muutaman vuoden ajan, mutta se on noussut kaikkien aikojen parhaimpien levyjen joukkoon. Portlandilainen yhtye loihtii ilmoille satumaisen kauniita melodioita ja teatraalisuutta. Colin Meloyn (jonka nimi muuten kuulostaa lähes anagrammilta sanasta melancholy) nasaalinen lauluääni tulkitsee kappaleita tavattoman hienosti. Musiikillinen tyyli liikkuu orgaanisen americana folkin ja perinteisemmän indie rockin välimaastossa. Sanoitukset ovat satukirjamaisen kertomuksellisia ja niistä löytyy niin kaihoisaa synkistelyä, kuin huumoriakin. Levyn kansien kuvat ilmentävät loistavasti musiikillista sisältöä. Kuvissa koulunäytelmiä muistuttavat tapahtumakuvat esittävät naivistisen humoristisesti kappaleiden pääasiallisia sisältöjä. Perinteisten bändisoittimien lisäksi levyllä kuullaan muun muassa jousia, harmonikkaa, torvia ja mandoliinia. Soundit kasvavat paikoitellen mestarillisen suuriksi turvautumatta kuitenkaan liikaan studiokikkailuun.

Heini: 14. Sufjan Stevens - Illinois (2005)

Sufjan Stevensin Illinois, tai tarkemmin ottaen Sufjan Stevens Invites You To: Come On Feel the Illinoise, on omituinen levy. Se sisältää 22 kappaletta, jotka on enimmäkseen nimetty monta riviä pitkillä virkkeillä. Levyltä löytyvät muun muassa kappaleet nimiltään "They Are Night Zombies!! They Are Neighbors!! They Have Come Back from the Dead!! Ahhhh"! sekä "The Black Hawk War, or, How to Demolish an Entire Civilization and Still Feel Good About Yourself in the Morning, or, We Apologize for the Inconvenience but You're Going to Have to Leave Now, or, 'I Have Fought the Big Knives and Will Continue to Fight Them Until They Are Off Our Lands!" Yritäpä näitä nyt sitten muistaa ulkoa... Levyn monimutkaiset kappaleiden nimet kuitenkin kuvaavat hyvin levyn yleistä tunnelmaa. Kappaleita ei ole kirjoitettu perinteisellä pop-kaavalla, vaan ne ovat täynnä yllätyksiä, taidokasta musisointia ja huolella mietittyjä sanoituksia.

Heini: 20. Prince of Assyria - Missing Note (2009)

Prince of Assyria eli iranilaisyntyinen Ninos Dankha on  onnistunut vangitsemaan esikoislevylleen Missing Note kymmenen valtavan kaunista akustisesti säestettyä balladia. Dankhan tumma ja persoonallinen ääni tihkuu tunnetta hänen laulaessaan siitä, mistä niin monet muutkin - rakkaudesta, rakastamisesta ja sen vaikeudesta. Vaikka populäärimusiikin luulisi olevan jo kyllästetty rakkaustarinoilla, ainakin yksi Missing Note -levy mahtuu kevyesti mukaan.

Heini: 24. Beck – Modern Guilt (2008)

Beck Hansen on tehtaillut levyjä jo 1990-luvun alkupuolelta saakka ja pitkäsoittoja on artistilta julkaistu yhteensä 12. Vaikka jättäisi huomioimatta neljä ensimmäistä albumia, jotka ilmestyivät ennen läpimurtolevyä Mellow Gold (jolta kaikki varmasti muistavat ainakin hitin Loser), jää jäljelle silti kahdeksan loistavaa levyä, joiden laittaminen paremmuusjärjestykseen on jokseenkin mahdotonta. Jos minun kuitenkin jostain syystä olisi pakko valita, voisin sanoa, että Beckin kolme parasta levyä ovat Odelay (joka sisältää melkoisen hittikimaran), Sea Change (joka on Beckin erolevy ja siksi varsin surumielinen ja herkkä) sekä uusin tuotos Modern Guilt (joka sisältää sopivissa määrin iloa, surua, letkeyttä ja reipasta menoa sekä ennen kaikkea loistavia lyriikoita). Viimeisin näistä päätyi esiteltäväksi blogiin syistä, jotka ovat itsellenikin hämärän peitossa. Jotenkin se vain tuntui oikealta.

Mikke: 25. Damien Rice - O (2002)

Tutustuin Damien Ricen musiikkiin vuonna 2003 työskennellessäni Helsinkiläisessä kahvilassa. Meillä työntekijöillä oli tapana työpäivän aikana esitellä toisillemme (ja samalla tietysti asiakkaille) uutta musiikkia johon olimme törmänneet. Eräs työkaverini otti sitten esille Damien Ricen debyytin O. Ricen ääni kykenee käsittelemään laajan variaation erilaisia tunteita. Välillä se on hiljaisen kaunista söpöilyä, välillä täynnä tuskaa ja joskus lähes raivokasta. Hiljaisimmissa kohdissa Ricen ääni värisee niin herkkänä, että se melkein hajoaa ja korkeimpien kohtien falsetti soi suoraan sydämestä. Taustojen tärkein soitin on folkille tyypillinen akustinen kitara, mutta muun muassa jouset, rummut, bassot ja pianot antavat levylle lisäilmettä. Lisa Hanniganin taustalaulut ovat erityisen huomion arvoiset luodessaan duettomaisuutta muutamiin kappaleisiin.

Mikke: 30. The Mountain Goats - The Sunset Tree (2005)

The Mountain Goats on minulle suhteellisen uusi tuttavuus, vaikka yhtyeeltä on ilmestynyt levyjä jo parin kymmenen vuoden ajan. The Mountain Goatsin kohdalla on kylläkin hieman kyseenalaista puhua yhtyeestä, sillä John Darnielle säveltää ja sanoittaa kaikki kappaleet, laulaa ja soittaa kitaraa. Lisäksi ensimmäiset albumit Darnielle todellakin saattoi maailmaan yksin, vaikka kutsuikin tätä yhden miehen yhtyettään nimellä The Mountain Goats. The Mountain Goatsin musiikki on valloittavan orgaanista folk-rockia. Darniellen lävitsetunkevassa nasaalisessa lauluäänessä on julistavuutta ja vakuuttavuutta. Ensimmäiset levyt olivat soundiltaan hyvin lo-fi -tyylisiä, mutta 2000-luvulla musiikkiin on tullut lisää sävyjä ja tarkempaa tuotantoa.

Heini: 33. Damien Rice – 9 (2006)

Damien Ricen 9-levyllä on uskomattoman rauhoittava vaikutus minuun. Aloitin Ricen musiikkiin tutustumisen siten, että erään ystäväni suosituksen perusteella hankin 9-levyn iPodilleni. Yritin pariin otteeseen kuunnella levyä, mutta musiikki tuntui liian rauhalliselta päiväolosuhteissa kuunneltavaksi. Eräänä yönä en kuitenkaan saanut unta ja päätin kuunnella jotain rauhallista musiikkia, jotta unohtaisin päässä pyörivät ajatukset ja saisin jälleen unen päästä kiinni. Selailin iPodini levyjä ja kohdalle sattui Ricen 9. Ennen levyn viimeisiä säveliä olin jo nukahtanut. Tämän jälkeen 9 on toiminut minulla unilevynä aina, jos en päässäni liian hurjalla vauhdilla pyörivien ajatusten vuoksi saa unta.

Mikke: 48. Blitzen Trapper - Furr (2008)

Blitzen Trapperia ei voida ainakaan syyttää mielikuvituksen puutteesta tai yksipuolisuudesta. Yhtyeen ensimmäinen Sub Pop -levymerkillä julkaistu albumi Furr sisältää keskenään hyvinkin erilaisia kappaleita. Levyn soundi on tästä huolimatta melko yhtenäinen, mikä johtuu luultavasti suurelta osin yhtyeen säveltäjä-sanoittajan Eric Earleyn persoonallisesta lauluäänestä. Earleyn ääni taipuu tulkitsemaan kappaleita, jotka vaihtelevat voimakkaasta powerpopista melankolisiin balladeihin ja  melodisesta barokkipopista akustisiin folk -lauluihin. Blitzen trapper kuuluu melodista poppia soittaviin indie -yhtyeisiin, joita on noussut Portlandissa viime vuosina kuin sieniä sateella. Blitzen Trapperin eduksi voidaan lukea taipuminen monipuolisuuteen ja kekseliäisyyteen.

Mikke: 49. Midlake - The Courage of Others (2010)

Viime vuoden keväällä tutustuin moniin loistaviin artisteihin, joista Midlake on noussut ehkä suosikikseni. Texasilainen jazz-muusikoista koostuva yhtye soittaa uskomattoman kaunista keskiaikaisilla vaikutteilla höystettyä synkkää folkia. Kitarat särisevät ja vinkuvat vertahyytävän kauniina, Tim Smithin puhdas ääni kaikuu täynnä tunnetta, huilut ja kilisevät perkussiot vievät soundin menneeseen mystiikkaan. Musiikki on mitä parhainta melankoliaa, joka nostaa ihokarvat pystyyn ja saa melkein itkemään pelkästä kuuntelusta. Suosittelen kaikille, jotka eivät ole allergisia niin sanotulle 'ulinalle'.

Mikke: 50. Bill Callahan - Sometimes I Wish We Were an Eagle (2009)

Bill Callahan on tehnyt musiikkia jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän esiintyi aiemmin taiteilijanimella Smog. Smogin musiikki oli melko minimaalista ja usein tuotanto oli jätetty melko raa'aksi. Vuoden 2007 jälkeen Callahan on alkanut esiintyä omalla nimellään ja musiikkiin on tullut enemmän elementtejä. Mistään täyteen ahdetusta studioähkystä ei ole kuitenkaan tietoakaan. Äänimaiseman keskiössä on edelleenkin Callahanin ilmiömäisen kaunis matala baritoniääni, joka tunkeutuu syvälle kehon jokaiseen kolkkaan, nostaen ihon kananlihalle. Maltilliset jouset ja torvet tuovat musiikkiin tarvittavaa herkkyyttä. Melodiat ovat välillä yön mustia, mutta välillä myös optimistisen lohdullisia.

Mikke: 54. Bob Dylan - Highway 61 Revisited (1965)

Vaikka Bob Dylan on kiistaton populaarimusiikin legenda, hänen musiikkinsa jakaa ihmisten mielipiteitä vahvasti. Toiset rakastavat ja toiset vihaavat. Itse olen kuitenkin pitkään sijoittunut johonkin välimaastoon. Viimeaikoina satunnainen diggailu on kuitenkin muuttunut todelliseksi fanittamiseksi. Monia ärsyttävä honottava lauluääni paranee kuuntelemalla ja nykyään Dylanin lauluääntä voi pitää jopa osittain kauniina. Tärkeintä musiikissa on kuitenkin kantaaottavat runolliset sanoitukset ja soittamisen vimma. Dylanin kappaleet voidaan nähdä musiikilla höystettynä runoutena ja tarinankerrontana. Kappaleet eivät rakennu välttämättä samalla tavalla kuin yleensä pop-musiikissa a-osien ja kertosäkeiden vuorottelulle. Ennemminkin Dylan kertoo tarinaa, jossa välillä kertosäkeen omaisesti kuitenkin toistetaan juonen pääpointtia.

Mikke: 57. Neil Young - After the Goldrush (1970)

Kuten  moni muukin supertähti listallani, myös Neil Young vaati pitkän ajan päästä suosimieni artistien joukkoon. Olin ehkä kuullut liikaa 80-luvun Neil Youngin tuotantoa, joka ei aikuisrokkimaisuutensa vuoksi edelleenkään toimi mielestäni kovin hyvin. Sen sijaan 70-luvun countrya ja folkia yhdistelevä minimalistisempi tuotanto on kuin varkain noussut lempimusiikkini joukkoon. Youngin ujeltavan korkea lauluääni toimiikin mielestäni parhaiten akustisvoittoisessa musiikissa, jossa sen ei tarvitse väkisin pyrkiä soimaan muiden soitinten yli. Minun mittapuullani Youngin kolmas albumi After the Goldrush ja sitä seurannut Harvest ovat hänen parhaansa.

Mikke: 58. Teitur - Poetry & Airplanes (2003)

Teitur Lassen on laulaja-lauluntekijä Färsaarilta. Hänen musiikkinsa on valloittavan hellyyttävää kitaravetoista folk poppia. Teiturin esikoisalbumi Poetry & Airplanes kumpuaa rakkaudesta ja kaipauksesta, joka ei hellitä otettaan eron jälkeen. Teitur anelee kappaleissaan rakastaan palaamaan takaisin ja ylistää suurta rakkautta. Kappaleet eivät kuitenkaan vajoa itsesääliin, vaan niissä kuuluu haikeutta ja uskoa yhteisen tulevaisuuden mahdollisuuteen. Levy antaa Teiturista kuvan ujona ja herkkänä runopoikana. Nähdessäni Teiturin konsertoimassa aikanaan yksin kitaransa kanssa Semifinaalissa, yleisö koostui lähinnä huokailevista naisista, jotka katselivat artistia lumoutuneina. Itsekin olin kyllä varsin lumoutunut Teiturin kauniista kappaleista.

Mikke: 63. Okkervil River - The Stand Ins (2008)

Okkervil River on tavallaan kummajainen listallani, sillä olen tuntenut yhtyeen vasta niin vähän aikaa. Bändin viides albumi The Stand Ins iski kuitenkin heti alusta niin voimakkaasti, että levy tunki tiensä listalleni ja vieläpä näinkin korkealle sijoitukselle. Okkervil River soittaa folkin ja countryn innoittamaa indierockia. Will Sheffin lievästi epävireinen ja säröilevä lauluääni antaa yhtyeelle melko epäkaupallisen soundin, joka kuitenkin puree loistavasti tällaiseen indiediggariin. Soittimet soivat taitavasti ja monipuolisina. Äänimaailmassa on kuultavissa vaikutteita monilta vaihtoehtoisen musiikin mestareilta, mutta omaperäisyyttäkin löytyy. Kappaleet vaihtelevat melankolisista valitusvirsistä rokaavaan tanssitusmeininkiin.

Mikke: 67. Turin Brakes - The Optimist LP (2001)

Turin Brakes kuuluu ensimmäisiin niin sanottuihin indie-artisteihin, joita aloin kuunnella. Olin yläasteella kuunnellut lähinnä 60- ja 70-luvun suuria nimiä ja vasta lukioaikoinani löysin kunnolla uuden musiikin, jota soittivat pääsääntöisesti pienten levy-yhtiöiden artistit. Nämä vaihtoehtoartistit, jotka ensimmäisenä löysin, ovat merkinneet minulle paljon ja niihin liittyy suuri tunnelataus. Nyt kuunnellessani levyä, joudun jälleen kerran toteamaan, että albumin olisi ehkä pitänyt olla korkeammalla listallani. Tulen tietysti varmasti sanomaan näin vielä monenkin artistin kohdalla, mutta silti en voi hehkuttaa Turin Brakesin hienoutta liikaa.

Mikke: 73. Risto Juhani - Luuranko (2007)

Täytyy myöntää, että minusta on hieman omituista kirjoittaa henkilökohtaisen top 100-listani yhteydessä hyvän ystäväni musiikista, mutta levyn pois jättäminen olisi ollut itseni ja muiden huijaamista. Niin hienosta levystä on kuitenkin kyse. Risto Juhanin Luuranko on folkista ja indiestä vaikutteensa hakeva erolevy. Melankoliset melodiat, akustiset kitarat, henkilökohtaiset sanoitukset ja hennon säröilevä lauluääni tekevät tästä albumista todella intiimin. Laulaja-lauluntekijäperinteeseen nojaavat kappaleet saavat mielenkiintoisen soundin efektien ja taiteellisten ratkaisujen myötä.

Heini: 74. Aimee Mann - Lost in Space (2002)

Aimee Mannin Lost in Space jatkaa sarjassamme “musiikkia, josta on vaikeaa kirjoittaa kesällä”. Yritetään nyt kuitenkin. Aimee Mann on jo pitkään ollut yksi suosikeistani laulaja-lauluntekijänaiset-kategoriassa. Mann ei välttämättä ole suvereenisti parempi kuin aiemmin listallani esiintyneet Feist, Regina Spektor tai Cat Power, mutta Mann on viihtynyt levysoittimessani näistä kolmesta ehdottomasti pisimpään.

Mikke: 75. Fleet Foxes - Fleet Foxes (2008)

Fleet Foxes on listani ensimmäinen niin sanottu Portland -yhtye. Portlandin kaupungista Oregonin osavaltiosta on jo jonkin aikaa ilmestynyt huomattava määrä loistavia vaihtoehtoartisteja. Fleet Foxes nousi esikoisalbumillaan aivan puun takaa yhdeksi parin vuoden takaisen kesän eniten kuuntelemistani levyistä. Yhtye tekee ajatonta folk -musiikkia, jonka soundi kaikuu heleän kauniina ja kesäisenä. Fleet Foxes esiintyy tänä kesänä Suomessa Ruisrockissa, mutta yhtyeen esiintyminen osuu harmillisesti eri päivälle, kuin kaksi muuta mielestäni mielenkiintoista artistia, Elbow ja The National. Nämäkin yhtyeet ovat eri päivinä keskenään, joten Ruisrock taitaa valitettavasti jäädä kohdaltani väliin. jos nämä yhtyeet olisi sijoitettu samalle päivälle, minulla olisi jo lippu Turkuun.