Mikke: 57. Neil Young - After the Goldrush (1970)

Kuten  moni muukin supertähti listallani, myös Neil Young vaati pitkän ajan päästä suosimieni artistien joukkoon. Olin ehkä kuullut liikaa 80-luvun Neil Youngin tuotantoa, joka ei aikuisrokkimaisuutensa vuoksi edelleenkään toimi mielestäni kovin hyvin. Sen sijaan 70-luvun countrya ja folkia yhdistelevä minimalistisempi tuotanto on kuin varkain noussut lempimusiikkini joukkoon. Youngin ujeltavan korkea lauluääni toimiikin mielestäni parhaiten akustisvoittoisessa musiikissa, jossa sen ei tarvitse väkisin pyrkiä soimaan muiden soitinten yli. Minun mittapuullani Youngin kolmas albumi After the Goldrush ja sitä seurannut Harvest ovat hänen parhaansa.

Youngin vaikutus 2000-luvulla päätään nostaneeseen alt-countryyn ja indie folkiin on huikaiseva. Aikanaan Young ei välttämättä saanut sitä arvostusta, minkä olisi ansainnut. Esimerkiksi tämän levyn ilmestyttyä Rolling Stone -lehti haukkui sen mitäänsanomattomaksi ja tylsäksi. Viisi vuotta myöhemmin lehden arvio oli muuttunut ylistäväksi ja levyä kutsuttiin mestariteokseksi. Voin kuitenkin hyvin yhtyä tähän arvioon, sillä ensikuulemalta Young ei ehkä säväytä niin suuresti. Levy vaatii useita kuunteluita, mutta palkitsee lopulta kuuntelijansa ruhtinaallisesti.

Levy alkaa haikealla kitaravetoisella kappaleella Tell Me Why, jonka kertosäkeen tuplatut laulut soivat kauniisti. Levyn nimikkokappale After the Goldrush on varmasti yksi Youngin tunnetuimmista kappaleista. Pianolla soitettua kappaletta on versioitu lukuisia kertoja eri muusikoiden toimesta, mutta Youngin ikoninen ujellus vie alkuperäisenä voiton näistä kaikista. Only Love Can Break Your Heart edustaa countyballadien aatelia. Southern Manin soundit ovat selvästi aikaansa edellä. Tämä kappale on jo tällaisenaan kuin suoraan Wilcon 2000-luvun levyiltä. Säröinen kitara soi varsinkin soolossa mahtavasti! Till the Morning Comes kuulostaa puolestaan melodisemman puolen indiepop-yhtyeiltä. Oh, Lonesome Me on huuliharppuineen klassinen country-kappale, jonka soidessa voi nähdä punaisen hiekan ja okapallon hyppimisen preerialla. Birds on leppoisan kaunis välipala. When you Dance I Can Really Love vie soundia rockimpaan suuntaan ja muistuttaa uudemmista artisteista hieman vaihtoehtocountryn suuruutta Ryan Adamsia. Levy loppuu kuorolauluna hoilattuun Cripple Creek Ferryyn, jonka leppoisan hyppivä melodia saa suun hymyyn.

Kuten tästä kirjoittamastani pätkästäkin huomaa, Young on varmasti toiminut suunnannäyttäjänä ja esikuvana monille myöhemmin tulleille hienoille artisteille. Itse olenkin ehkä oppinut arvostamaan Youngin musiikkia näiden opetuslasten kautta. Youngille on kuitenkin annettava reilu tunnustus oman tiensä kulkijana. Vain uskaltamalla yhdistellä epätavalliseen tapaan erilaisia musiikillisia tyylejä voidaan saada ilmoille jotain näin ainutlaatuista.

Albumi Spotifyssa

Blogin säännöt.
Miken top 100.