Mikke: 72. Glasvegas - Glasvegas (2008)

Glasvegas on viime vuosien indiebändeistä yksi persoonallisimmista ja tunnistettavimmista. James Allanin vahva skottiaksentti kaikuu kauniina, massiiviset kitaravallit ja vähintäänkin yhtä mahtipontinen rumpusoundi kokoavat kasaan uskomattoman kokoisen soundin. Varmaan mikään yhtye ei ole aiemmin myöskään kuulostanut näin Skotlantilaiselta. Melodiat ovat vertahyytävän kauniita ja ne on soitettu ukonilmaan verrattavalla äänimassalla.

Näin yhtyeen konsertoimassa ensimmäistä kertaa tänä keväänä ja olin hyvin vakuuttunut. Keikkapaikkana toimineen Circuksen huonoudesta huolimatta konsertti oli varsin nautittava. Neljän hengen yhtye täytti lavan meiningillään uskomattoman hyvin ja äänimassan tunkeutuessa koko kehoon, nousivat kylmät väreet pintaan. Yhtyeen toiselle levylle uutena jäsenenä tullut rumpali Jonna Löfgren hakkasi rumpuja seisaaltaan tuoden aivan uudenlaisen lavapresenssin rumpujen soittoon. James Allanin karisma ja lavaesiintyminen vaikuttivat aluksi oudolta, mutta keikan lopuksi oli pakko myöntää, että harva vokalisti pystyy ottamaan lavan ja yleisön yhtä intensiivisesti haltuun. Suosittelen yhtyeen konsertteja kaikille, joille siihen tarjoutuu mahdollisuus.

Levy lähtee käyntiin kappaleella Flowers And Football Tops, joka toimii kuin keveänä esittelynä muuhun levyyn. Kappaleen lopussa tyylitellään vanhaa klassikkoa, You Are My Sunshine, särisevien kitaravallien päälle. Geraldine on albumin kovin hitti, joka jää soimaan päähän vuorokausiksi. Sanat kertovat sosiaalityöntekijästä pelastavana enkelinä. It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry on hienoin todistus James Allanin laulutaidoista. Korkeat kiekaisut saavat ihon kananlihalle ja väristykset kulkemaan pitkin selkäpiitä. Go Square Go tarjoilee hämmentäviä rytmejä, joista tulee paikoittain mieleen Vampire Weekendin musiikki. Polmont On My Mindissa riittää vahvaa tunnetta ja voimaa. Daddy's Gone kasaa kokoon mielenkiintoisen räjähtävän tunnelman hyvin yksinkertaisista melodioista. Stabbed on mielettömän kaunis klassista pianoa ja puhelaulua yhdistelevä tunnelmapala. Levy loppuu kaikuvaan ja hiljaiseen Ice Cream Vaniin, joka kuulostaa kuin kirkossa lauletulta.

En ole ehtinyt vielä kuunnella yhtyeen toista pitkäsoittoa paljoakaan, mutta parin kuuntelukerran jäljiltä se jatkaa yhtyeen vahvaa linjaa. Glasvegasin esikoisalbumin jälkeen ilmestynyt A Snowflake Fell (And It Felt Like a Kiss) EP on myös ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen kokemus. Yhtyeen massiivinen soundi on välillä synkkää, mutta siitä löytyy myös toivoa ja eteenpäin katsovaa tunnelmaa, joten Glasvegasia voi mielestäni kuunnella yhtä lailla kesällä kuin talvellakin. Kaikki nostatusten ja massivisuuden ystävät, tämä levy on teille! Kuten koko yleisö lauloi yhteen ääneen yhtyeen keikalla toukokuussa: "Here we go! Here we go!Here we fuckin' go!"

Albumi Spotifyssa

Blogin säännöt.
Miken top 100.