Mikke: 60. Tom Waits - The Heart of Saturday Night (1974)

Minulta kesti yllättävän kauan tutustua Tom Waitsin tuotantoon. Olin jo monien vuosien ajan kuullut kehuja Waitsin musiikista, mutta tutustumiseen meni vuosia. Lopulta kun sitten lainasin kirjastosta Waitsin alkuaikojen kokoelman, olin myyty. 80-luvun sekava tuotanto, jota olin jonkin verran kuullut ennen tätä ei ollut tehnyt vaikutusta, mutta 70-luvun suorempi bluesista ja jazzista ammentava materiaali innosti minut toden teolla. Waitsin tavaramerkiksi muodostunut viskihuuruinen raspi ei ole vielä kehittynyt miehen parilla ensimmäisellä albumilla, mutta jälki on silti mielettömän hienoa. Tunnelma tuo mieleen pimeät ja savuiset kulmakuppilat, joissa yksinäiset hahmot hukuttavat suruaan viskilasiin. Kappaleissa on kuitenkin myös kumpuilevaa toivoa. Levyn kansikuva muistuttaa tarkoituksella Frank Sinatran albumiklassikkoa In the Wee Small Hours, joka kuulostaakin toimineen jonkinlaisena esikuvana Waitsin musiikille.

Valitessani Tom Waitsin levyä listalleni olin pitkään kahden vaiheilla. Lopulta kuitenkin valitsin The Heart of Saturday Nightin Blue Valentinen yli. Kehotan kaikkia lukijoita kuitenkin kokemaan myös raspikurkku-Waitsin loistokkaimman albumin Blue Valentine. The Heart of Saturday Night esittelee nuoren Waitsin, jonka ääni soi vielä melko puhtaana, vaikka käheyttäkin löytyy juuri sopivasti luomaan öistä kaunista tunnelmaa. Pianot, kontrabassot, torvet ja näppäilevät kitarat soivat tyylikkäinä ja taitavasti soitettuina.

New Coat of Paint avaa levyn savuisella kapakkapianolla, jonka svengaavassa bluesissa on kaikki palaset kohdallaan. San Diego Serenade tunnelmoi Sinatran hengessä öisen kauniina balladina. Semi Suitessa yhdistyy kaikki se mistä eniten pidän jazz/bluesballadeissa. Vaimennetut trumpetit, kontrabasson rauhallinen tyylittely ja improvisoidun kuuloinen pianotausta. Shiver Me Timbers kuuluu Waitsin kauneimpaan tuotantoon. Haikeasta laulusta kuuluu tunne, joka nostaa ihon kananlihalle. Diamonds On My Windshield esittelee taitavaa walking bass-tyylittelyä ja puhelaulua, joka enteilee joitakin Waitsin myöhempiä kokeellisempia albumeita. Levyn nimikkoraita keinuu rauhallisena ja kauniina. Fumblin' With the Bluesin sydäntäsärkevän riipivä blues tunkeutuu syvälle ihon sisälle ja nostaa karvat pystyyn. Klarinetti soi erityisen kauniina. Please Call Me, Baby huokuu kaipausta jousten soidessa taustalla. The Ghosts of Saturday Night lopettaa levyn viipyilevän rauhalliseen jazzballadiin, jossa puhelaulu yhdistyy tyylittelevään kapakkapianoon ja kontrabasson kuminaan.

Nimensä mukaisesti levy toimii loistavasti yön pimeisiin tunteihin. Olen usein kuunnellut levyä kävellessäni yksin kohti kotia rauhallisen baari-illan jälkeen. Sadekaan ei haittaa Waitsin laulaessa taustalla. Se vain auttaa pääsemään vieläkin paremmin tunnelmaan. Levyn soundeissa haistaa savuisen viskin ja tupakansavun leijailemassa pimeässä, sateen lyödessä ikkunaan. Tämä levy kuulostaa ehdottomasti parhaalta kuunneltuna vinyyliltä, jossa rahina kuuluu vain asiaan.

Waitsin uudemmasta tuotannosta: Heini: 75. Tom Waits - Mule Variations (1999)

Albumi Spotifyssa

Blogin säännöt.
Miken top 100.