Mikke: 61. The Who - Who's Next (1971)

The Who on varmasti yksi tunnetuimmista artisteista listallani. Yhtyeen jokainen jäsen on oman soittimensa mestari. Roger Daltreyn villi rock -raspi, Pete Townshendin voimakkaat kitarat, Keith Moonin ilmiömäinen rumputyöskentely ja John Entwistlen melodisen taidokas bassonsoitto tekevät The Whosta yhden kaikkien aikojen taitavimmista rock -yhtyeistä. Who's Nextin massiiviset stadioneille sopivat kappaleet erottuvat melko paljon yhtyeen alkuaikojen mod rockista, mutta mielestäni muutos on tuonut mukanaan paljon positiivista. Vaikka alkuaikojen kappaleissa on nuoruuden intoa ja uskottavuutta, Who's nextin kunnianhimoisempi ja kokeilevampi soundi toimii mielestäni vielä paremmin.

Tutustuin The Whon musiikkiin aikanaan kuin sattumalta. Yläasteen alussa aloin kuunnella isäni vanhoja vinyylejä, joista löytyi kohtuullinen kokoelma 1970-luvun rockia: Deep Purple, Led Zeppelin, Uriah Heep yms. Muistin nähneeni aikaisemmin myös tämän The Whon albumin isäni kokoelmissa, mutta se oli sieltä jonkin onnettoman kirpputorireissun myötä kadonnut (olen edelleen hieman katkera). Näin sitten Who's Nextin cd:nä Tapiolan Stockmanilla ja kannen pitkätukkaiset herrat vakuuttivat minut siitä, että tässä olisi kyseessä hyvää musiikkia tuolta samalta ajalta, jolta olin viime aikoina kuunnellut paljon musiikkia. The Whon musiikki osoittautui hieman kevyemmäksi, kuin muut mainitsemani yhtyeet, mutta näin jälkikäteen arvioituna levyn ostaminen oli ehkä paras sokko-ostokseni koskaan.

Levy lähtee käyntiin massiivisella Baba O' Rileyllä, jonka alun kummalliset urkuhäröilyt kiinnittävät mielenkiinnon ja niiden päälle nouseva piano, basso, kitaran voimasoinnut ja Daltreyn ilmiömäinen raspi nostattavat tämän kappaleen yhdeksi kaikkien aikojen parhaista rock-kappaleista. Bargain yhdistelee 60-luvun psykedeliasoundeilla höystettyjä hiljaisempia väliosia raakaan autotallimaiseen rock-räimeeseen. Love Ain't for Keeping tarjoilee akustisempia soundeja ja kesäistä tunnelmaa. The Song Is Overin hieman juustoisen intron jälkeen kappale kasvaa kauniista balladimaisesta laulusta uskottavan rosoisiin sfääreihin. Getting In Tunessa kannattaa kiinnittää erityistä huomiota Entwistlen soittamiin loistaviin bassokuvioihin. Going Mobilen menevät rytmit saavat jalan hakkaamaan ja sormet napsumaan. Behind Blue Eyes on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista rock -balladeista, jonka äärettömän kaunis melodia on täydennetty vakuuttavalla rock-väliosalla. Levy loppuu massiiviseen voimasoinnuilla ja mielettömillä rock-karjaisuilla varustettuun kappaleeseen We Won't Get Fooled Again, jota on käytetty myös viime aikoina tv-sarjassa C.S.I.-Miami.

Kansikuvassa yhtyeen jäsenet ovat juuri virtsanneet suunnattomaan kivipaateen, joka muistuttaa elokuvan Avaruusseikkailu: 2001 mystistä kiveä. Kansi kuvaa mielestäni hienosti yhtyeen musiikissa esiintyvää kapinointia yhteiskunnan epäkohtia vastaan. The Whon rajua kapinahenkeä voisikin pitää jonkinlaisena punkin esiasteena. The Who kuuluu erottamattomana osana 60- ja 70-lukujen superbändeihin. Taiturimainen soitto ja ajattomat klassikkokappaleet jättävät valtavat jäljet rockin historiaan.

Albumi Spotifyssa

Blogin säännöt.
Miken top 100.