Mikke: 29. Interpol - Antics (2004)

Tutustuin Interpoliin jo yhtyeen ensimmäisen pitkäsoiton Turn On the Bright Lights jälkeen, mutta vasta toinen levy Antics teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Synkän raskaat post-punk soundit täydennettynä Paul Banksin värisevällä nasaalilla iskevät todella lujaa tajuntaan. Anticsilla ei ole yhtään heikkoa kappaletta. Jokainen niistä on itsenäinen mestariteos ja kuitenkin yhdessä ne muodostavat loistavan kokonaisuuden. Terävän kuuloiset diskanttiset bassot, luonnolliset rummut, heleiden ja särkevien kitaroiden yhdistelmä tekee taustoista mahtavan kuuloiset. Kappaleissa on riittävästi hienoja melodioita tehdäkseen kappaleista hittejä ja rytmeistä löytyy loistavia nostatuksia, jotka tanssittavat mainiosti indie -yleisöjä.

Heini: 29. Alanis Morissette - Jagged Little Pill (1995)

Minulle Alanis Morissetten Jagged Little Pill -levy edustaa 1990-luvun vihaiset naiset -muotigenren ruumiillistumaa. Omalaatuisen sekä laaja-alaisen lauluäänen omaava, kaunis mutta äkäinen Alanis riehui itsensä sydämeeni You Oughta Know -hitillään, jonka kuuntelemiseen en ole edes viidessätoista vuodessa kyllästynyt. Vaikka viime vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen muoti-ilmiö oli Spice Girlsien lanseeraama girl power, minun mielestäni voimakkaimman naiskuvan sai kuitenkin Morissetten kappaleista. Paljon huonompiakin idoleita voisi nuorella naisenalulla olla.

Mikke: 30. The Mountain Goats - The Sunset Tree (2005)

The Mountain Goats on minulle suhteellisen uusi tuttavuus, vaikka yhtyeeltä on ilmestynyt levyjä jo parin kymmenen vuoden ajan. The Mountain Goatsin kohdalla on kylläkin hieman kyseenalaista puhua yhtyeestä, sillä John Darnielle säveltää ja sanoittaa kaikki kappaleet, laulaa ja soittaa kitaraa. Lisäksi ensimmäiset albumit Darnielle todellakin saattoi maailmaan yksin, vaikka kutsuikin tätä yhden miehen yhtyettään nimellä The Mountain Goats. The Mountain Goatsin musiikki on valloittavan orgaanista folk-rockia. Darniellen lävitsetunkevassa nasaalisessa lauluäänessä on julistavuutta ja vakuuttavuutta. Ensimmäiset levyt olivat soundiltaan hyvin lo-fi -tyylisiä, mutta 2000-luvulla musiikkiin on tullut lisää sävyjä ja tarkempaa tuotantoa.

Heini: 30. The Jimi Hendrix Experience - Are You Experienced (1967)

On vähän huijausta listata Are You Experienced -levy blogissamme, sillä en oikeastaan ole kuunnellut Jimi Hendrixin tuotannosta levyjä kokonaisuuksina, vaan ennemminkin fiilistellyt yksittäisiä biisejä. Yhtälailla olisi kuitenkin ollut huijausta se, jos en olisi laittanut listalleni mitään Hendrixiltä, sillä kyseinen kitarasankari teki minuun suuren vaikutuksen jo teini-iässä. Siispä päädyin listaamaan blogiin levyn, jolta löytyy suurin osa Hendrixin suosikkibiiseistäni. Tuo levy on Are You Experienced, tarkemmin ottaen sen pohjoisamerikkalainen versio (jonka tarjoaa myös tämän kirjoituksen lopusta löytyvä Spotify-linkki, vaikkakin oikeastaan vain sen 11 ensimmäistä biisiä kuuluvat alkuperäiselle levylle).

Mikke: 31. Belle & Sebastian - Fold Your Hands Child, You Walk Like a Peasant (2000)

Belle & Sebastian on yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistäni. En oikein tiedä, miksi en ole sijoittanut tätä levyä aivan kärkijoukkoon. Ehkä kiinnitän yhtyeeltä enemmän huomiota erillisiin kappaleisiin, kuin albumeihin kokonaisuuksina. Olen valinnut listalleni juuri tämän levyn jälleen kerran siitä perinteisestä syystä, että se sattui olemaan ensimmäinen kuuntelemani levy yhtyeeltä ja se päätyi myös ensimmäisenä omaan levyhyllyyni. Belle & Sebastianin kaikki levyt ovat pullollaan loistavia kappaleita, joten minkään järkisyyn perusteella minun olisi ollut mahdotonta valita listalleni parasta albumia. Belle & Sebastianin äärimmäisen söpö nössö-pop saa aina hyvälle tuulelle. Sanoitukset ovat huumorilla kyllästetyn ironisia ja välillä jopa tavallaan epäsopivia näin hellyyttävän musiikin lyriikoiksi. Yhtyeen soundi vetoaa voimakkaasti yksinkertaisen kauniilla melodioillaan ja kesäisyydellään. Yleensä hehkuttamastani melankoliasta ei ole juurikaan jälkiä

Heini: 31. The Shins – Oh, Inverted World (2001)

Kuulin The Shinsiä ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, kun eräs varsin intohimoisesti popmusiikkiin suhtautuva ystäväni soitti sitä kotibileissä, joissa olin (terkkuja vaan Matille!). Olin aiemminkin monesti (ja olen usein sen jälkeenkin) saanut vinkkejä hyvistä uusista bändeistä tämän ystäväni kautta, mutta täytynee sanoa, että niistä kaikista The Shins on muodostunut minulle rakkaimmaksi. Heti ensihetkistä alkaen ihastuin yhtyeen söpöön musiikkiin ja tunteeni ovat vuosien saatossa pysyneet samoina.

Mikke: 32. Teenage Fanclub - Howdy! (2000)

Teenage Fanclub on ehdotonta kesämusiikkia! Norman Blaken, Gerard Loven ja Raymond McGinleyn lauluäänet soivat puhtaan harmonisina saumattomasti yhteen. Yksinkertaisen kauniit pop-melodiat koukuttavat ja jäävät päähän soimaan, joskin ne tarvitsevat muutamia kuunteluita alle paljastaakseen koko luonteensa. Soitinvalinnat ovat melko perinteisiä, mutta niitä käsitellään taitavan hallitusti. Teenage Fanclub on tehnyt albumeita jo yli 20 vuotta, mutta kova taso on säilynyt kautta linjan. Ensimmäisillä levyillä soundit olivat karumpia ja raaempia, mutta viimeistään vuonna 1995 ilmestyneellä levyllä Grand Prix, pop-soundi oli kehitetty huippuunsa. Olen valinnut listalleni vuonna 2000 ilmestyneen albumin Howdy!, koska minulla on siihen kiintein tunneside sen ollessa ensimmäinen yhtyeeltä kuuntelemani albumi. Olisin kuitenkin hyvin voinut valita myös Grand Prix'n tai Songs from Northern Britainin. Myös viimeisimmät levyt Man-Made ja Shadows ovat loistavia.

Heini: 32. Rufus Wainwright – Poses (2001)

Tätä blogia kirjoittaessani olen huomannut, että kun kokosin top 100-listani, olen välillä onnistunut laittamaan peräkkäin useita levyjä, jotka menevät pääni sisällä jonhonkin samaan lokeroon. Esimerkiksi listan loppupään sijoituksilta löytyi paljon folk-henkisiä naislaulaja-lauluntekijöitä, sijoilla 40.-38. oli peräkkäin kolme nuorena itsensä surmannutta miesvetoista yhtyettä tai artistia, joiden musiikissa kuuluu tavalla tai toisella tuska. Rufus Wainwright yhdessä edellisillä sijoilla olleiden Damien Ricen ja Ed Harcourtin kanssa edustaa jotain sellaista, mikä pääni sisällä sijoittuu ”herkkää ja poikkeuksellisen kaunista musiikkia tekevät, musiikillisesti erittäin taitavat miesartistit” -lokeroon.

Mikke: 33. The Stone Roses - The Stone Roses (1989)

Kuten lopullisesta listastanikin tullaan huomaamaan ja kuten minut tuntevat henkilöt tietävät, pidän tavattoman paljon 90-luvun brittipopista. The Stone Rosesia pidetään yleisesti esikuvana koko brittipop -genrelle. The Stone Roses palautti uskon brittiläiseen kitaravetoiseen musiikkiin melko hiljaisen 80-luvun jälkeen. Yhtyeen suosio räjähti tämän ensimmäisen albumin jälkeen taivaisiin ja innoitti monia nuoria muusikonalkuja omien yhtyeidensä perustamisessa ja kehittämisessä. The Stone Roses yhdistelee taitavasti kitaravetoista rockia ja tanssittavaksi sopivia poppikappaleita. Yhtyeen julkaisut jäivät vähäisiksi, sillä yhtyeellä kesti aluksi perustamisestaan 6 vuotta julkaista debyyttialbuminsa ja myöhemmin kiistat levy-yhtiön kanssa johtivat lievään hiljaiseloon. Lopulta kuitenkin vuonna 1994 yhtye julkaisi toisen albuminsa Second Coming, joka ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä tapaan menestys. Nämä kaksi levyä ovat tähänkin päivään asti yhtyeen ainoat pitkäsoitot.

Heini: 33. Damien Rice – 9 (2006)

Damien Ricen 9-levyllä on uskomattoman rauhoittava vaikutus minuun. Aloitin Ricen musiikkiin tutustumisen siten, että erään ystäväni suosituksen perusteella hankin 9-levyn iPodilleni. Yritin pariin otteeseen kuunnella levyä, mutta musiikki tuntui liian rauhalliselta päiväolosuhteissa kuunneltavaksi. Eräänä yönä en kuitenkaan saanut unta ja päätin kuunnella jotain rauhallista musiikkia, jotta unohtaisin päässä pyörivät ajatukset ja saisin jälleen unen päästä kiinni. Selailin iPodini levyjä ja kohdalle sattui Ricen 9. Ennen levyn viimeisiä säveliä olin jo nukahtanut. Tämän jälkeen 9 on toiminut minulla unilevynä aina, jos en päässäni liian hurjalla vauhdilla pyörivien ajatusten vuoksi saa unta.

Heini: 34. Ed Harcourt – Here Be Monsters (2001)

Ed Harcourtin rauhallinen musiikki saa lähes hypnoosin valtaan heti ensisävelistä alkaen. Esikoislevy Here Be Monsters osoittaa, ettei tältä artistilta puutu ainakaan musiikillista lahjakkuutta. Levyllä vallitsee taianomainen, hieman pelottavakin tunnelma huolimatta siitä, että albumin kappaleet ovat rauhallisia ja melodisia. Koskaan ei kuitenkaan kappaletta kuunnellessaan tiedä, milloin rauhallisen maalaileva tunnelma muuttuu voimakkaaksi pelon tai ahdistuksen kuvailuksi. Ehkä parasta Here Be Monsters -levyssä onkin sen yllätyksellisyys.

Mikke: 35. Wilco - Yankee Hotel Foxtrot (2002)

Tutustuin Wilcoon heidän viidennen albuminsa Ghost Is Born juuri ilmestyttyä. Katselin levyjä silloin vielä edellisessä osoitteessa sijainneessa Stupido -levykaupassa. Olin kuullut jonkun kehuvan Wilcon musiikkia ja päätin kuunnella levyn kaupassa. Vakuutuin musiikista samantien. Melodioissa oli jotain The Beatles -henkistä, jonka lisäksi countrymainen akustinen soundi yhdistyi kokeellisiin erikoisiin efekteihin ja ääniin. Kiikutin oitis levyn kassalle ja ostin sen. Silloin minua palvellut Stupidon myyjä piti kuulemma yhtyettä jopa liian kokeilevana. Myöhemmin olen tutustunut Wilcon koko tuotantoon ja suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt yhtyeen neljäs levy Yankee Hotel Foxtrot, joka on myös heidän läpimurtolevynsä.

Heini: 35. The Verve: Urban Hymns (1997)

The Verven supersuosioon noussut kolmas albumi Urban Hymns alkaa kaikille 1990-luvulla nuoruutensa viettäneille tutulla viulusävelellä, joka johtaa hittikappale Bitter Sweet Symphonyn alkuun. Kappaleen musiikkivideossa laulaja Richard Ashcroft kävelee piittaamattoman näköisenä kadulla lauaen kappaletta ja törmäillen vastaantulijoihin. Vaikka yleensä en erityisemmin pidä töykeyden ihannoimisesta, tässä videossa on jotain kummallisen vangitsevaa.

Mikke: 36. Antony and the Johnsons - I Am a Bird Now (2005)

Tutustuin Antony and the Johnsonsiin toisen pitkäsoiton I Am a Bird Now jälkeen. Antony Hegartyn ujeltava androgyyni ääni kiinnitti heti huomioni ja kiinnostus oli suunnaton. Antonyn ääni kuulostaa siltä, kuin se olisi kotoisin jostain toisesta maailmasta. Silti, tai ehkä juuri siksi, laulusta välittyy uskomattoman suurta tunnetta, joka kaikuu mielettömän kauniina pianon ja jousien luoman satumaisen tunnelman päällä. Teemat liikkuvat lähinnä Hegartyn transsukupuolisuuden ympärillä. Sanoituksissa kuuluu epävarmuutta ja surua, mutta toisaalta myös vapautumista. Jo levyn nimi I Am a Bird Now ja useat viittaukset lentämiseen ja vapautumiseen voidaan tulkita vaputumisena sukupuolen kahleista.

Heini: 36. Placebo – Placebo (1996)

Reilu vuosikymmen sitten olin palavasti rakastunut Placebon keulahahmoon Brian Molkoon. Molkon androgyyni olemus vetosi silloisiin ihanteisiini ja kun musiikkikin oli varsin hyvää, olivat kaikki kaukorakkauden palaset kasassa. Toki Molko oli vain yksi teini-idoleistani, mutta ainakin hetken aikaa ylitse muiden. Vielä tänäkin päivänä rakastan etenkin Placebon esikoislevyn musiikkia, eikä edes Molkon potentiaalisesti ärsyttävä korkea nasaaliääni ärsytä ollenkaan, päinvastoin.

Mikke: 37. Ryan Adams - Gold (2001)

Ryan Adams on varmasti kärsinyt jonkin verran siitä, että hänet helposti sekoitetaan keskinkertaiseen kanadalaiseen rock-artistiin Bryan Adamsiin samankaltaisen nimen vuoksi. Ryan Adams on kuitenkin kaikkea muuta. Adamsilla on yksi musiikkimaailman parhaista lauluäänistä ja lähes yksin hänen ansiostaan monet vaihtoehtomusiikin ystävät ovat todella löytäneet country -musiikin. Adamsin musiikki yhdistelee paikoitellen vahvojakin countrysoundeja moderniin rock- ja pop-musiikkiin. Adamsin lauluääni soi parhaimmillaan korkealta ja herkkänä tunteikkaissa balladeissa, joita artistin toiselta pitkäsoitolta Gold löytyy kiitettävä määrä. Gold oli alunperin suunniteltu tuplalevyksi, mutta levy-yhtiö pakotti albumin julkaistavaksi yhtenä levynä, jonka seurauksena osa kappaleista liitettiin bonuslevyksi ensimmäiseen painokseen.

Heini: 37. 22-Pistepirkko – Rumble City, La La Land (1994)

Listani edellisten kolmen synkän levyn jälkeen on hyvä päästä hieman iloisempiin tunnelmiin. 22-Pistepirkon Rumble City, La La Land on täydellinen esimerkki loistavasta hassuttelumusiikista, jota lauletaan nasaaliäänellä epätäydellisellä englannilla sekä muutenkin järjettömillä lyriikoilla. Tällä bändillä on aina hyvä meininki ja se kuuluu myös levyllä. 22-Pistepirkko on tehnyt monta hyvää levyä; onhan yhtye perustettu jo vuonna 1980 ja ensimmäinen studioalbumi Piano, rumpu ja kukka ilmestyi syntymävuotenani 1984. Rumble City, La La Land valikoitui blogiin, koska se on kokonaisuudessaan mielestäni Pistepirkkojen onnistunein tuotos – se ei sisällä yhtään heikkoa kappaletta ja höpsön kevyt tunnelma säilyy mukana kaikissa albumin kappaleissa - jopa parissa sellaisessa, jossa sanoma ei ole pelkästään positiivinen.

Mikke: 38. Ed Harcourt - Strangers (2004)

Lontoolaisella Ed Harcourtilla on yksi maailman parhaista lauluäänistä. Siinä on juuri riittävästi käheyttä ja se soi kauniisti niin matalalta kuin korkealtakin. Harcourt soittaa myös mestarillisesti monia soittimia, vaikka eniten hänet nähdäänkin soittamassa pianoa ja kitaraa. Olisin voinut valita oikeastaan minkä tahansa Harcourtin kolmesta ensimmäisestä levystä listalleni. Ne ovat kaikki loistavia levyjä. Päädyin herran kolmanteen albumiin Strangersiin lähinnä sen takia, että se oli ensimmäinen hänen albuminsa levyhyllyssäni. Myös kaksi viimeisintä levyä sisältävät hienoja kappaleita, mutta kokonaisuus ei niiden kohdalla ole enää ollut yhtä loistava.

Heini: 38. Joy Division - Unknown Pleasures (1979)

En tiedä, miksi onnistuin laittamaan listallani peräkkäin kolme saman kohtalon kokenutta laulajanuorukaista, mutta nyt kuitenkin on niin, että traagisesti kuolleita Elliott Smithiä  sekä Nirvanan Curt Cobainia seuraa Joy Division, jonka laulaja Ian Curtis hirtti itsensä vain 23-vuotiaana juuri, kun bändi oli nousemassa kansainväliseen huippusuosioon. Kuten edellä esitellyt kurjan kohtalon kohdanneet artistit, myös Curtis yhtyeineen ammentaa musiikkinsa voiman vaikeuksista ja tuskasta. Tosin siinä, missä Smithin musiikki on surumielistä ja Nirvanan raivokasta, Joy Divisionin musiikkia voi kuvata parhaiten sanalla synkkä.

Mikke: 39. Suede - Suede (1993)

On vaikea sanoa, milloin olisin tutustunut Sueden musiikkiin, sillä tuntuu siltä, että Suede olisi vain aina ollut olemassa. Yhtyeen debyytin ilmestyessä en ollut vielä täyttänyt kymmentä vuotta, mutta jo silloin varmasti tutustuin yhtyeeseen MTV:n kautta. Myöhemmin yläasteella aloin kuunnella enemmän brittipoppia ja Suedekin tuli läheisemmäksi minulle. Täytyy kuitenkin sanoa, että Suede on ollut ehkä minulle etäisin niin sanotusta brittipopin suuresta nelikosta (Blur, Oasis, Pulp, Suede). Sueden kolme ensimmäistä albumia ovat kaikki omalla tavallaan mestariteoksia, mutta debyytillä on mielestäni hienoin tunnelma, joten valitsin sen edustamaan Suedea listallani.

Heini: 39. Nirvana – Nevermind (1991)

Nirvanan Nevermind kuuluu sarjaan, jossa arvostan jonkin bändin yhtä levyä suuresti, mutta en oikeastaan lainkaan jaksa kuunnella muita albumeja (poislukien livelevy Unplugged, joka on loistava, mutta se on kuitenkin livelevy eikä pitkäsoitto). Nevermindin hitit ovat kuitenkin kulkeneet mukanani jo ala-asteelta lähtien. Jo aiemminkin tässä blogissa mainituissa ala-asteen limudiskoissa meno yltyi kattoon aina, kun levyn avausraita ja muutenkin ykköshitti Smells Like Teen Spirit alkoi soida. Meillä oli tapana hyppiä kirjaimellisesti seinille Nirvanan soidessa. Muistan myös elävästi MTV:llä ahkerasti näkyneen musiikkivideon äklöt cheerleaderit.

Mikke: 40. Bloc Party - Silent Alarm (2005)

Bloc Partyn esikoisalbumi Silent Alarm tulee varmasti olemaan yksi niistä rock -levyistä, jotka muistetaan 2000-luvun parhaimpina. Yhtye ei täysin saumattomasti kuulu post-punk revival -genreen, sillä musiikki ei ole yhtä synkkää kuin esimerkiksi Interpolin tai Editorsin levyillä. Kappaleet ovat nopeatempoisia, massiivisia ja tunteella esitettyjä. Soundit ovat kekseliäitä ja omalaatuisia, joten niitä onkin hankala verrata suoraan minkään muun yhtyeen soundeihin. Kele Okereken vahva brittiaksentti kaikuu täynnä intensiivistä tunnetta. Etualalla soundeissa onkin valtava tunne, joka syntyy soittamisen vimmasta. Hittejä levylle on valikoitunut huomattava määrä.

Heini: 40. Elliott Smith – XO (1998)

Elliott Smithin musiikki on taidokasta, surumielistä ja kuulasta. Parhaimmat täysosumansa Smith on äänittänyt XO-levylle. Levyn melankoliset kappaleet kuulostavat kirpeältä syysaamulta tai unettomalta talviyöltä, jolloin tuijottaa ulos ikkunasta näkemättä mitään vain omia synkkiä ajatuksiaan kuunnellen.

Mikke: 41. Bright Eyes - Fevers And Mirrors (2000)

Bright Eyes on parin viimeisen vuoden sisällä noussut yhdeksi ehdottomista suosikkiyhtyeistäni. Nyt kirjoittaessani tätä tekstiä toivon, että olisin sijoittanut yhtyeen kolmannen levyn Fevers And Mirrors vieläkin korkeammalle listallani. Bright Eyesin johtohahmo Conor Oberst kirjoittaa kaikki laulut ja on muutenkin yhtyeen sydän, jota ilman Bright Eyesiä ei olisi. Oberst oli tämän levyn julkaisun aikaan vain 20-vuotias ja yhtyeellä oli jo 5 vuotinen ura takana. Sanoissa ja soundissa on uskomatonta kypsyyttä tuohon ikään nähden. Musiikki on kauttaaltaan melankolista ja ilmentää mielettömän syvää tuskaa. Jos pidit Radioheadia liian 'ranteet auki' -musiikkina, en suosittele kuuntelemaan Bright Eyesia.

Heini: 41. John Lennon – Imagine (1971)

John Lennon on ollut idolini jo teini-ikäisestä lähtien. Vaikka pidän jokaisesta Beatlesin jäsenestä, on ehdoton suosikkini aina ollut John. Hänessä on enemmän särmää kuin muissa Beatleissa. Erityisesti särmää alkoi tulla Johnin lyöttäydyttyä yhteen mystisen käsitetaiteilijan, Yoko Onon, kanssa. Johtuen ehkä suuresta John-faniudestani, en ole vaivautunut juurikaan kuuntelemaan muiden ex-Beatles-jäsenten soolotuotantoa. Johnin kaikki levyt sen sijaan olen kuunnellut hartaasti läpi. Imagine valikoitui esiteltäväksi blogiin, sillä se lienee Lennonin soololevyistä kaikkein legendaarisin.

Mikke: 42. The Smiths - The Queen Is Dead (1986)

Tämän blogin kirjoittamisemme ajan ihmiset ovat yrittäneet arvuutella tulevaa kymmenen kärkeäni. Monet ovat aavistelleet The Smithsin kolmannen albumin,Queen Is Dead, löytyvän tästä kymmenen kärjestä. Toisin kuitenkin kävi. Ja miksi? Mielestäni The Smiths on tehtaillut loistavia kappaleita, mutta monet parhaista kappaleista eivät löydy pitkäsoitoilta. Lisäksi pitkäsoittojen kappaleet eivät ole mielestäni niin tasaisen hyviä ja albumit eheitä kokonaisuuksia. Lisäksi kyseessähän on henkilökohtainen listani ja täytyy sanoa, että mikään The Smithsin pitkäsoitoista ei ole tullut niin tärkeäksi, että ne mahtuisivat kymmenen parhaan joukkoon. Listalleni olen kuitenkin valinnut tämän kyseisen levyn, sillä siitä löytyy mielestäni The Smithsin kappaleiden parhaimmistoa.

Heini: 42. American Music Club – Love Songs for Patriots (2004)

American Music Club on maailman aliarvostetuin yhtye – tai näin ainakin esitteli Lasse Kurki yhtyeen Radio Helsingissä muutama vuosi sitten, kun istuin tylsistyneenä silloisessa kesätyöpaikassani odottaen työvuoron päättymistä radiota kuunnellen. Tämän jälkeen Kurki soitti yhtyeen musiikkia ja julisti kilpailun, jossa saattoi voittaa kaksi lippua samana iltana pidettävälle American Music Clubin Tavastian keikalle. En ollut koskaan kuullutkaan mitään American Music Clubista, mutta Kurjen soittamasta kappaleesta vaikuttuneena googletin vastauksen kilpailukysymykseen ja satuin olemaan onnekas lippujen voittaja.

Mikke: 43. Ben Folds - Rockin' the Suburbs (2001)

Nyt listallani aletaan päästä siihen pisteeseen, että lähes jokaisella levyllä on jokin suurempi henkilökohtainen merkitys minulle. Ben Foldsin kaunis ääni muistuttaa monissa kappaleissa jostain elämäni vaiheesta, jossa olen kyseistä biisiä sattunut kuuntelemaan. Jo pelkästään Foldsin kauniin kuulas ääni täyttää mieleni hienoilla muistoilla. Useimmiten henkilökohtaisiin elämäntilanteisiini liittyvät levyt tuovat mieleen ikäviä tai kipeitä hetkiä, mutta Foldsin ensimmäisen soololevyn kappaleet muistuttavat kesästä, ystävistä ja rauhallisista kiireettömistä hetkistä. Foldsin spektaakkelimaisen taiturimainen pianonsoitto, kaunis lauluääni ja pilke silmäkulmassa kirjoitetut tekstit tekevät yhdessä hienosti sävellettyjen pop-melodioiden kanssa tästä loistavan levyn. Teemat liikkuvat yllättävän usein vanhuuden kuvauksissa.

Heini: 43. The XX - XX (2009)

The XX on yhtye, joka monien muiden suosikkibändieni tavoin on tullut tutuksi minulle Flow-festivaalin kautta. Kuuntelin yhtyettä ennen viime kesän Flow’ta ja bändin kauniin rauhallinen musiikki teki vaikutuksen. Vielä vaikuttuneempi olin yhtyeen sunnuntai-illan lähes täydellisen esiintymisen jälkeen. The XX:n musiikki sopi pimenevään kesäiltaan ja festariviikonlopun aiheuttamaan väsymystilaan todella hyvin. Tunnelma keikalla oli hypnoottinen.

Mikke: 44. King Crimson - In the Court of the Crimson King (1969)

Varmaankin jokaisella, joka on joskus ryhtynyt toden teolla harjoittelemaan jonkin bändisoittimen hallitsemista, on joskus ollut vaihe, jossa kuunnellaan mahdollisimman vaikeasti soitettavaa musiikkia. Minulla tämä vaihe oli yläasteella. kuuntelin tuolloin paljon 60-luvun psykedeliaa ja 70-luvun progressiivista rockia. Näistä proge-ajoista King Crimsonin esikoisalbumi In the Court of the Crimson King on selvinnyt näihin päiviin saakka melko paljolla kuuntelulla ja pidänkin tätä albumia ehkä kaikkien aikojen parhaana proge-levynä (täytyy antaa myös kaikki kunnia Emerson, Lake and Palmerin Tarkukselle).

Heini: 44. Antony and the Johnsons – I'm a Bird Now (2005)

Antony and the Johnsons -yhtyeen musiikki on täynnä tragediaa. Sanoitukset kertovat surullisia tarinoita rakkaudesta tai muista kaipauksen kohteista. Laulaja Antony Hegartyn värisevä ääni tulkitsee dramaattiset kappaleet täydellisesti. Melodiat ovat rauhallisen mollivoittoisia ja ne soitetaan taidokkaasti lähinnä klassisesta musiikista tutuilla soittimilla. Levyn kansikuvakin on kuva Andy Warholin tähdestä Candy Darlingista kuolinvuoteellaan; Candy kuoli leukemiaan vain 29-vuotiaana.

Mikke: 45. British Sea Power - Open Season (2005)

Kun joku on joskus kysynyt minulta, minkälaista musiikkia British Sea Power soittaa, olen vastannut, että hieman kuin Arcade Fire, mutta parempi. Olen sanonut näin lähinnä ärsyttääkseni ihmisiä, mutta ainakin British Sea Powerin toisen albumin Open Seasonin kohdalla tämä pitää myös paikkansa. Yhtäläisyytenä mainitsemaani Arcade Fireen, British Sea Power soittaa raikasta ja melko helposti lähestyttävää indie rockia, jonka soundeissa on paljon kaikua ja musiikissa paljon nostatuksia. Lisäksi British Sea Power on myös tullut kuuluisaksi omituisista konserttipaikoistaan ja mahtavan omituisista live-keikoistaan.

Heini: 45. Mew – No More Stories (2009)

Tanskalaisen Mew'n ansioksi ei ainakaan pidä lukea sitä, että he nimeäisivät levynsä helposti muistettavilla tavoilla. Vaikka otsikossa väitän tämän albumin nimen olevan No More Stories, oikeasti albumin nimi on yli 20 sanaa pitkä No More Stories Are Told Today, I'm Sorry They Washed Away // No More Stories, The World Is Grey, I'm Tired, Let's Wash Away. Helppouden vuoksi aion jatkossa kuitenkin viitata siihen kolmisanaisella versiolla.

Mikke: 46. Sigur Rós - Ágætis byrjun (1999)

Sigur Rós on yksi pisimpään ja eniten kuuntelemistani yhtyeistä. Tutustuin yhtyeen musiikkiin Ágætis byrjunin julkaisemisen jälkeen juuri ennen seuraavan levyn ( ) julkaisemista. Ágætis byrjun on edelleen yhtyeen hienoin levy. Olen tosin huomannut, että lähes kaikki yhtyeen fanit ilmoittavat suosikkilevykseen sen, jota ovat yhtyeeltä ensimmäisenä kuunnelleet. Yhtyeen laulaja Jonsín ilmiömäinen androgyyni falsetti ja sellon jousella soitettu kaikuva sähkökitara luovat yhtyeelle omalaatuisen soundin, josta ei massiivisuutta ja tunnetta puutu. Sanoitukset eivät ilmeisesti tarkoita juuri mitään, mutta tällä levyllä ne kuitenkin koostuvat muinaisislannin sanoista. Seuraavan levyn sanoitukset eivät myönnetysti oikeasti tarkoita mitään. Sanojen puuttuminen ei ainakaan minua kuitenkaan haittaa, sillä minulla kestää usein muutenkin kauan, ennen kuin alan keskittyä sanoituksiin musiikissa. Mahtava tunne ja melodiat riittävät mainiosti.

Heini: 46. Teenage Fanclub – Grand Prix (1995)

Teenage Fanclub on jo neljällä eri vuosikymmenellä toiminut yhtye, jonka musiikillinen linja on yli vuosien pysynyt vakaana ja vakuuttavana. Vaikka yhtye ei dramaattisesti ole uudistunut levystä toiseen, ei sen musiikki silti ala kyllästyttää. Blogissamme minun osaltani Teenage Fanclubia edustaa Grand Prix -levy, sillä mielestäni siinä kiteytyy parhaiten tämän yhtyeen olemus.

Mikke: 47. Rufus Wainwright - Want Two (2004)

Olen jo muutamassa kirjoituksessani maininnut rakastavani omalaatuisia ihmisääniä. Rufus Wainwrightin lauluääni on yksi kaikkien aikojen hienoimmista. Äänessä on juuri sopivasti vibraattoa ja skaalaa riittää. Näin jokunen vuosi sitten Wainwrightin konsertoimassa Helsingin kulttuurikeskuksessa. Pelkän pianon tai kitaran säestämänä laulu täytti hienosti koko salin. Kylmät väreet vain risteilivät pitkin selkää. Wainwright tuskin tarvitsee edes taustoja vakuuttaakseen kaikki. Silti taustatkin on Wainwrightin levyillä toteutettu ensiluokkaisesti. Want Two on toinen osa edellisenä vuonna julkaistulle Want One -albumille. Want Two on synkkyydessään ja monipuolisuudessaan mielestäni Wainwrightin uran hienoin tuotos, yhtään myöskään väheksymättä muuta tuotantoa.

Heini: 47. The New Pornographers – Mass Romantic (2000)

The New Pornographers on yhtye, joka saa osan potentiaalisista faneista kaikkoamaan jo pelkästään nimensä perusteella. Nimi ei kuitenkaan ole siinä mielessä enne tässä tapausessa, että yhtye edustaa biiseissään (ja kaikessa muussakin julkisessa toiminnassaan) varsin kilttiä linjaa. Mikään uusi E-rotic ei siis ole kyseessä. Oikeastaan enemmän väärässä ei voisi olla, sillä sieluttoman pikkutuhman diskopopin sijaan The New Pornographers soittaa menevää indierockia hauskan ironisilla sanoituksilla höystettynä.

Mikke: 48. Blitzen Trapper - Furr (2008)

Blitzen Trapperia ei voida ainakaan syyttää mielikuvituksen puutteesta tai yksipuolisuudesta. Yhtyeen ensimmäinen Sub Pop -levymerkillä julkaistu albumi Furr sisältää keskenään hyvinkin erilaisia kappaleita. Levyn soundi on tästä huolimatta melko yhtenäinen, mikä johtuu luultavasti suurelta osin yhtyeen säveltäjä-sanoittajan Eric Earleyn persoonallisesta lauluäänestä. Earleyn ääni taipuu tulkitsemaan kappaleita, jotka vaihtelevat voimakkaasta powerpopista melankolisiin balladeihin ja  melodisesta barokkipopista akustisiin folk -lauluihin. Blitzen trapper kuuluu melodista poppia soittaviin indie -yhtyeisiin, joita on noussut Portlandissa viime vuosina kuin sieniä sateella. Blitzen Trapperin eduksi voidaan lukea taipuminen monipuolisuuteen ja kekseliäisyyteen.

Heini: 48. Brendan Benson - My Old Familiar Friend (2009)

Brendan Benson on minulle varsin uusi tuttavuus. Jouduin tekemisiin My Old Familiar Firend -levyn kanssa, kun ostin sen pilkkahinnalla muutama kuukausi sitten Fatty Sounds -levykaupan superalesta kaupan tehdessä kuolemaa. Toisin kuin monet muut lempilevyni, My Old Familar Friend on helposti lähestyttävä. Jo ensimmäisellä kuuntelukerralla tarttuvat melodiat vievät mukanaan ja viimeistään kolmannella kerralla osaa laulaa mukana vähintäänkin jokaisen biisin kertosäkeessä.

Mikke: 49. Midlake - The Courage of Others (2010)

Viime vuoden keväällä tutustuin moniin loistaviin artisteihin, joista Midlake on noussut ehkä suosikikseni. Texasilainen jazz-muusikoista koostuva yhtye soittaa uskomattoman kaunista keskiaikaisilla vaikutteilla höystettyä synkkää folkia. Kitarat särisevät ja vinkuvat vertahyytävän kauniina, Tim Smithin puhdas ääni kaikuu täynnä tunnetta, huilut ja kilisevät perkussiot vievät soundin menneeseen mystiikkaan. Musiikki on mitä parhainta melankoliaa, joka nostaa ihokarvat pystyyn ja saa melkein itkemään pelkästä kuuntelusta. Suosittelen kaikille, jotka eivät ole allergisia niin sanotulle 'ulinalle'.

Heini: 49. Ultra Bra – Vapaaherran elämää (1996)

Ensimmäisenä puolenvälin paremmalle puolelle listallani on päässyt Ultra Bran esikoisalbumi Vapaaherran elämää. Oikeastaan olisin voinut kirjoittaa myös mistä tahansa muusta Ultra Bran levystä – niin hyviä ne kaikki ovat – mutta valitsin Vapaaherran elämää sen omalaatuisen tunnelman vuoksi. Tällä albumilla kuuluu mielestäni parhaiten Ultra Brahan liitetty taistolaistunnelma. Lisäksi useat biisien sanoitukset ovat avoimesti poliittisia, mikä vähenee selkeästi myöhemmillä levyillä.

Mikke: 50. Bill Callahan - Sometimes I Wish We Were an Eagle (2009)

Bill Callahan on tehnyt musiikkia jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän esiintyi aiemmin taiteilijanimella Smog. Smogin musiikki oli melko minimaalista ja usein tuotanto oli jätetty melko raa'aksi. Vuoden 2007 jälkeen Callahan on alkanut esiintyä omalla nimellään ja musiikkiin on tullut enemmän elementtejä. Mistään täyteen ahdetusta studioähkystä ei ole kuitenkaan tietoakaan. Äänimaiseman keskiössä on edelleenkin Callahanin ilmiömäisen kaunis matala baritoniääni, joka tunkeutuu syvälle kehon jokaiseen kolkkaan, nostaen ihon kananlihalle. Maltilliset jouset ja torvet tuovat musiikkiin tarvittavaa herkkyyttä. Melodiat ovat välillä yön mustia, mutta välillä myös optimistisen lohdullisia.

Heini: 50. Eels - Daisies of the Galaxy (2000)

Eelsin Daisies of the Galaxy oli ensimmäinen Eels-albumi, jonka kanssa jouduin tekemisiin. Sittemmin muutkin levyt ovat tulleet tutummiksi, mutta koska jälleen kerran oli ongelmallista päättää, mikä yhtyeen levyistä olisi mielestäni paras eli oikeutettu pääsemään mukaan blogiin, päädyin tekemään valintani sillä perusteella, että Daisies of the Galaxy johdatti minut Eelsien maailmaan. Tämän levyn perusteella Eels kuulostaa melko iloiselta ja rennolta musiikilta, mikä on osittain harhaanjohtavaa, sillä osa muista albumeista edustaa aivan toisenlaista tunnelmaa. Daisies of the Galaxy on kuitenkin enimmäkseen mukavan letkeä levy, vaikka ulinaan taittuvia slovareitakin sieltä löytyy.

Mikke: 51. Soul Captain Band - Jokaiselle tulta (2001)

Soul Captain Bandin esikoisalbumi Jokaiselle tulta on listallani ennen kaikkea nostalgiasyistä. Eipä tosin levyn taika ole mihinkään kadonnutkaan. Levy soi ahkerasti ilmestymistään seuraavana kesänä. Minä ja monet kaverini olimme saaneet ajokortit edellisenä vuonna ja kesällä ajelimme usein Espoon pienten metsäjärvien rantaan uimaan. Silloin Jokaiselle tulta oli kesän ehdoton hittilevy ja soi autostereoissa tauotta. SCB:n notkuva reggae onkin mitä parhainta kesämusiikkia. Taustat on soitettu todella taitavasti. Jukka Pojan laulut ja Nopsajalan räpit soivat hienosti yhteen sekä kesäisen iloisissa melodioissa, että synkemmissä mollivoittoisemmissa kappaleissa. Sanoitukset ovat tarkan tiedostavia.

Heini: 51. Bush – The Science of Things (1999)

En liene koskaan kuunnellut Bushilta mitään muuta albumia kuin The Science of Thingsiä. Tämä ei johdu siitä, ettei kiinnostusta olisi ollut. En vain ole tullut tehneeksi niin. Tätä levyä kuuntelin joskus 2000-luvun alussa kuitenkin niin intensiivisesti, että lopulta minun piti vieroittaa itseni siitä kokonaan – en enää pystynyt nukkumaan, kun albumin kappaleet soivat päässäni taukoamatta. Koska kyseessä ei varsinaisesti ole mikään iloinen levy, alkoivat Bushin täyteiset yöt tuntua hieman liian ahdistavilta ja päätin pitää hieman taukoa sen kuuntelemisesta. Tauko venyi lopulta lähes vuosikymmenen mittaiseksi.

Mikke: 52. Neutral Milk Hotel - In the Aeroplane Over the Sea (1998)

Huolimatta siitä, että Neutral Milk Hotelin kriitikoiden ylistämä toinen pitkäsoitto In the Aeroplane Over the Sea ilmestyi jo pitkälle yli kymmenen vuotta sitten, kuulin yhtyeen musiikkia vasta reilu vuosi sitten. Tämä myöhäisherännäisyys on ilmeisesti yleisempääkin, sillä levyä ei ilmestymisen aikoihin myyty kovinkaan paljoa. Levyn myyntiluvut ovat nousseet kuitenkin tasaisesti ja levystä on tullut eräänlainen kultti-ikoni indiepiireissä. Neutral Milk hotel yhdistää taitavasti 90-luvun lo-fi soundia folk -soundeihin. Jeff Mangumin epävireinen ja teknisesti puutteellinen lauluääni tekee täydellisesti tehtävänsä ja tuo musiikkiin juuri sellaista särmää, mitä tämän tyylinen musiikki tarvitsee. Akustinen kitara on ehdottomasti pääosassa, mutta äänimaisemaa täydentää lisäksi muun muassa torvet, rummut ja erikoiset efektit.

Heini: 52. Air - Moon Safari (1998)

On sääli, että Airin kaltaisen hienon ranskalaisyhtyeen kappaleissa lauletaan enimmäkseen englanniksi. Toivoisin ei-englanninkielistenkin bändien voivan kivuta maailmanmaineeseen, mutta ilmeisesti se on valitettavan harvinaista. No, oli miten oli, paljon instrumentaalikappaleitakin esittävän Airin musiikissa lyriikat eivät ole avainasemassa, joten ehkä ei pidä liiaksi hirttäytyä kielikysymykseen. Moon Safarissa on ennen kaikkea kyse musiikista yleensä ja Air-kaksikon levylle luomasta chillistä tunnelmasta.

Mikke: 53. Shout Out Louds - Howl Howl Gaff Gaff (2005)

Kuulin Shout Out Loudsista muistaakseni ensimmäistä kertaa Conan O' Brienin talk showssa. Yhtye ei kuitenkaan vielä silloin jäänyt kunnolla mieleeni. Myöhemmin selaillessani levyjä kirjasto 10:ssä eteeni tuli Shout Out Loudsin debyyttilevy Howl Howl Gaff Gaff. Levyn kansikuva näytti lupaavalta ja lainasin levyn. Musiikki iski heti ja kovaa. Käheä ja hieman epävireinen lauluääni yhdistettynä tanssittavaan ja raikkaaseen indieen kolahti kunnolla. Yhtyeen koko tuotanto on loistavaa kesämusiikkia, joka saa suun hymyilemään ja jalat hakkaamaan lattiaa. Täytyy jälleen todeta, että Ruotsista tulee aivan loistavaa musiikkia.

Heini: 53. Tori Amos – Scarlet's Walk (2002)

Scarlet's Walk on aina ollut lempi Tori Amos -levyni, vaikka olenkin kuullut, etteivät todelliset Amos-fanit pidä tästä levystä. Ehkä minun on siis luovuttava todellisen Amos-fanin leimasta ja tunnustettava, että mielestäni Scarlet's Walk on loistava albumi. Olen käyttänyt tätä levyä monesti unilevynä, eli kuunnellut sitä iltoina, joina en meinaa saada unta päässä pyörivien ajatusten vuoksi. Scarlet's Walkin kauniit ja lohdulliset sävelet ovat aina sellaisissa tilanteissa auttaneet ja uni on lopulta tullut silmään. Muutenkin levyllä tulevat esiin Amosin parhaat puolet – mielestäni tämä laulaja-lauluntekijä on parhaimmillaan surumielisiä balladeita esittäessään ja Scarlet's Walkilla niitä riittää.

Mikke: 54. Bob Dylan - Highway 61 Revisited (1965)

Vaikka Bob Dylan on kiistaton populaarimusiikin legenda, hänen musiikkinsa jakaa ihmisten mielipiteitä vahvasti. Toiset rakastavat ja toiset vihaavat. Itse olen kuitenkin pitkään sijoittunut johonkin välimaastoon. Viimeaikoina satunnainen diggailu on kuitenkin muuttunut todelliseksi fanittamiseksi. Monia ärsyttävä honottava lauluääni paranee kuuntelemalla ja nykyään Dylanin lauluääntä voi pitää jopa osittain kauniina. Tärkeintä musiikissa on kuitenkin kantaaottavat runolliset sanoitukset ja soittamisen vimma. Dylanin kappaleet voidaan nähdä musiikilla höystettynä runoutena ja tarinankerrontana. Kappaleet eivät rakennu välttämättä samalla tavalla kuin yleensä pop-musiikissa a-osien ja kertosäkeiden vuorottelulle. Ennemminkin Dylan kertoo tarinaa, jossa välillä kertosäkeen omaisesti kuitenkin toistetaan juonen pääpointtia.

Heini: 54. The Smashing Pumpkins - Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995)

Tätä jos jotain tuli kuunneltua teini-iässä. Jo albumin nimi Mellon Collie and the Infinite Sadness taitaa kertoa, mihin levy teini-ikäisissä vetoaa. Kun maailma tuntuu epäreilulta paikalta tai kun tarve kapinoida auktoriteetteja vastaan nostaa päätään, tämän levyn biisejä kuuntelemalla voi hankkia itselleen tunteen, että joku muu on käynyt läpi samoja asioita – ja siinä sivussa tehnyt hienon rockalbumin.