Mikke: 38. Ed Harcourt - Strangers (2004)

Lontoolaisella Ed Harcourtilla on yksi maailman parhaista lauluäänistä. Siinä on juuri riittävästi käheyttä ja se soi kauniisti niin matalalta kuin korkealtakin. Harcourt soittaa myös mestarillisesti monia soittimia, vaikka eniten hänet nähdäänkin soittamassa pianoa ja kitaraa. Olisin voinut valita oikeastaan minkä tahansa Harcourtin kolmesta ensimmäisestä levystä listalleni. Ne ovat kaikki loistavia levyjä. Päädyin herran kolmanteen albumiin Strangersiin lähinnä sen takia, että se oli ensimmäinen hänen albuminsa levyhyllyssäni. Myös kaksi viimeisintä levyä sisältävät hienoja kappaleita, mutta kokonaisuus ei niiden kohdalla ole enää ollut yhtä loistava.

Harcourt on parhaimmillaan konserteissa ja oikeastaan juuri hänen Tavastian keikallaan vuosia sitten vakuutuinkin lopullisesti hänen kyvyistään. Harcourt on karismaattinen kohtelias herrasmies, jonka huumorintaju ja supliikki on loistavaa. Viimeksi kun näin Harcourtin livenä (kolmatta kertaa) hän esiintyi vaimonsa kitaralla. Kitaran kaulasta oli teipattu kitaran merkki umpeen, mutta logo oli edelleen näkyvissä. Hän mainitsi yleisölle teipanneensa kitaran merkin, sillä häpesi halpaa kitaraansa niin paljon. Samalla hän kysyi tietääkö kukaan, minkä merkkinen kitara on kyseessä. Tunnistin kitaran logosta Yamahaksi ja paljastin sen koko Tavastialle. Vastaus Ediltä hymyn kera oli: "You Bastard!". Harcourt esiintyy usein yksin ja rakentaa lavalla luuppeja nauhoittamalla eri soittimia omiksi taustoikseen. Lopuksi hän soittaa juuri nauhoittamensa luuppien päälle kitaraa ja laulaa. Eräällä kerralla keikka huipentui siihen, kun Ed sekosi askeleissaan soittaen innokkaasti sooloa luupin päälle ja kompastui piuhaan ja kaatui vahvistimensa päälle.

Kappale alkaa melko massiivisilla soundeilla varustetulla kappaleella The Storm Is Coming, jossa vinkuvat särökitarat tahdittavat hitikästä pop-melodiaa. Born In the 70s soi kauniin yksinkertaisen melodian ympärillä kesäisen pirteästi. Viime keikalla yleisö lauloi lopussa pitkään mukana: "We don't really give a fuck about you!" This One's for You keinuu leppoisan alakuloisen melodian tahtiin. Lauluäänessä on huimasti romantiikkaa ja tunnetta. Strangers on loistavasti sävellettyä laulaja-lauluntekijämateriaalia The Beatlesin hengessä. Let Love Not Weigh Me Down on levyn hienoin kappale. Vertahyytävän melankolinen valitusvirsi soi mielettömän kauniisti. Näppäillyt viulut tuovat hienon mausteen kappaleeseen. Something to Live kuulostaa vanhalta ääninauhalta, jossa minimalistiset taustat soivat kuin syvältä maan sisältä. The Trapdoorista tulee mieleen Pekka Strengin hippimusiikki. The Music Box on yksi levyn hienoimmista kappaleista. Laulu soi kauniin käheänä ja melodiassa on toiveikasta kaihoa. Loneliness on taattua hittikamaa, joka sopisi hienosti suuremmillekin areenoille tanssittamaan yleisöä. Tätä kelpaa kuunnella kuumana kesäpäivänä. Kids (Rise from the Ashes) on kaunis pianovetoinen balladi. Levyn lopettaa leppoisasti rullaava Black Dress.

Ed Harcourt on soinut levysoittimessani jo ainakin yli viisi vuotta, mutta toimii silti joka kerta niin iloon kuin suruunkin. Laulaja-lauluntekijä-osaston parhaimmistoa. Harcourt kannattaa ehdottomasti bongata livenä, sillä yleisön edessä hän on parhaimmillaan. Harcourt on keikallaan kehunut myös suomalaista musiikkia ja erityisesti pitävänsä Finntrollin musiikista, mikä kuulosti melko erikoiselta. Mies on todella valloittava persoona ja niin on hänen loistava musiikkinsakin.

Ks. myös Heini: 34. Ed Harcourt - Here Be Monsters (2001).

Albumi Spotifyssa

Blogin säännöt.
Miken top 100.