Heini: 32. Rufus Wainwright – Poses (2001)

Tätä blogia kirjoittaessani olen huomannut, että kun kokosin top 100-listani, olen välillä onnistunut laittamaan peräkkäin useita levyjä, jotka menevät pääni sisällä jonhonkin samaan lokeroon. Esimerkiksi listan loppupään sijoituksilta löytyi paljon folk-henkisiä naislaulaja-lauluntekijöitä, sijoilla 40.-38. oli peräkkäin kolme nuorena itsensä surmannutta miesvetoista yhtyettä tai artistia, joiden musiikissa kuuluu tavalla tai toisella tuska. Rufus Wainwright yhdessä edellisillä sijoilla olleiden Damien Ricen ja Ed Harcourtin kanssa edustaa jotain sellaista, mikä pääni sisällä sijoittuu ”herkkää ja poikkeuksellisen kaunista musiikkia tekevät, musiikillisesti erittäin taitavat miesartistit” -lokeroon.

Wainwright on taitava pianisti, joka säveltää kauniita kappaleita, jotka tulkitsee välillä minimaalisesti, välillä musikaalimaisen mahtipontisesti kylmiä väreitä aiheuttavalla järjettömän upealla lauluäänellään. Tämän kaiken lisäksi Wainwright on karismaattinen ja kaunis mies. Jos itsekin olisin mies, kosisin Rufusta välittömästi enkä hyväksyisi kieltävää vastausta.

Pidän kaikista Wainwrightin levyistä, joita olen kuunnellut. Poses valikoitui listalleni, sillä se oli ensimmäinen Wainwrightin albumi, jota aloin kuunnella. Millään muulla kriteerillä valinnan tekeminen olisi ollut täysin mahdotonta, sillä kaikki levyt ovat todella hyviä. Toki yhdeksi valintakriteeriksi voitaneen laskea myös se, että lempi-Wainwright-kappaleeni Cigarettes and Chocolate Milk löytyy tältä levyltä.

Ainoa asia, joka hieman Wainwrightin musiikin kuuntelua ainakin minulla vähentää on se, että musiikki on niin vaativaa ja monipuolista, että sen kuuntelu on välillä hieman raskasta. Wainwrightin kuuntelu tuntuu samalta kuin huomionkipeän lemmikin seurassa oleminen: nautin siitä kyllä suuresti ja olen ihmeissäni tuon toisen valloittavuudesta ja olemuksesta, mutta mikäli tilanne jatkuu liian pitkään, alkaa tuntua, etten enää kykene keskittymään riittävästi, vaan tarvitsen lepotauon.

Näin Wainwrigtin livenä pari vuotta sitten Helsingin Kulttuuritalolla. Konsertti oli upea. Konsertin ensimmäisellä puoliajalla yleisöä kiellettiin osoittamasta suosiotaan tai millään muullakaan tavalla reagoimasta Wainwrightin esitykseen. Siispä puolikkaan konsertin ajan yleisö istui hiirenhiljaa, katseet naulittuina diivamaisin elkein lavalla esiintyvään Wainwrightiin. Tauon jälkeen lavalle astui muodonmuutoksen kokenut artisti, joka otti lämpimästi kontaktia yleisöön ja nautti raikuvista suosionosoituksista, joita hänelle innokkaasti suotiin. Konsertin jälkeen olin pitkään uskomattomassa Rufus-huumassa. Vaikka Wainwright kuulostaa mahtavalta levyillään, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa häntä livenä, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus. Vasta sen jälkeen voi todella sanoa fanittavansa häntä.

Katso myös Mikke: 47. Rufus Wainwright – Want Two (2004).

Albumi Spotifyssa.

Blogin säännöt.
Heinin top 100 -lista.