Mikke: 80. Portishead - Portishead (1997)

En ollut juurikaan kuullut Portisheadia vielä 1990-luvulla, kun yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia ilmestyivät. Tunsin tietysti pari albumeilta irrotettua sinkkua, mutta yhtyeen albumit olivat vielä silloin minulle tuntemattomia. Vasta vuonna 2008, kun pitkän tauon jälkeen Portishead julkaisi kolmannen levynsä Third, innostuin yhtyeen omalaatuisesta soundista. Portisheadin synkän ahdistava trip hop on paikoitellen hyvinkin pelottavaa musiikkia. Tämä on kaikille teille, jotka saatte voimaa melankoliasta.

Portisheadin ensimmäinen levy Dummy esitteli hieman maltillisempaa trip hopia, jota voisi verrata esimerkiksi Massive Attackin musiikkiin. Yhtyeen oman nimen mukaan nimetyllä kakkosalbumilla yhtyeen soundi kääntyi synkempään ja raskaampaan suuntaan. Beth Gibbonsin lauluääni välittää uskomatonta tunnetta, sydäntäsärkevää tulkintaa. Taustalla kuullaan laahaavan jumittavia komppeja ja komeita efektejä. Niille jolla mielenkiintoa riittää mainittakoon, että yhtyeen kolmannella levyllä tunnelma kääntyy vieläkin ahdistavampaan suuntaan. Ei voida  suositella heikkohermoisille. Mielestäni kiinnostavin ja itselleni eniten tunteita herättävä soundi löytyy kuitenkin tältä yhtyeen toiselta albumilta.

Levy pamahtaa käyntiin kappaleella Cowboys. heti alusta käy ilmi, miten omaperäisestä äänimaisemasta on kyse. Särisevän raa'at kitarat, skrätsäystä ja pelottavan riitasointuiset melodiat. All Mine keinuu tyylikkäästi torvien säestyksellä. Undenied tarjoilee unisia äänimaisemia ja taustalla kuuluu sämplättyä LP-levyn rätinää. Half Day Closingin bluesmainen melodia kaikuu erikoisten surisevien äänten ympäröimänä. Hummingin Introssa on kuultavista tuttu kolmisointu Black Sabbathin nimikkokappaleesta sekoittuneena avaruussurinaan. Only youssa Gibbonsin laulamat kertosäkeen kiekaisut toimivat loistavasti vastapainona hip hopmaisille a-osan soundeille. Western Eyes lopettaa levyn kauniiseen laulantaan, jonka soidessa voi melkein nähdä edessään hämyisän pimeän kapakan, jossa yksinäiset tummat hahmot juovat viskiä tupakansavun noustessa kohti kattoa.

Portisheadin kauniin sydäntäsärkevät äänimaailmat sopivat tunnelmointiin hämärässä. Sanoitukset käsittelevät lähinnä rakkautta, himoa ja riitoja. Ristiriitaisesti näin lohduttoman ahdistava musiikki antaa minulle voimia ja helpottaa surua. Melankolia ei välttämättä toimi kaikille, jolloin ahdistus voi kasvaa tämän synkän musiikin myötä, mutta sellaisille kuin minä, suosittelen Portisheadin sydäntäriipaisevaa tunnelmaa varauksetta.

Albumi Spotifyssa

Blogin säännöt.
Miken top 100.