Mikke: 71. Placebo - Without You I'm Nothing (1998)

Placebon musiikki kuuluu tavallaan enemmän menneisyyteeni, kuin nykyisyyteeni. Lukioaikoinani yhtye oli minulle kuitenkin jotain todella suurta ja hienoa. Sittemmin into on selvästi laantunut. Tämä saattaa toisaalta johtua siitä, että Placebon levyt ovat huonontuneet huomattavasti alun kulta-ajoista. Nyt kirjoittaessani täytyy myöntää, että kaksi ensimmäistä levyä ovat kyllä edelleenkin aivan loistavia. Bändin nimikkoalbumi esitteli post-punkista ammentavan nuoruuden intoa tihkuvan yhtyeen, joka esiintyi oudon androgyynilla tyylillä. Toiselle levylle, Without You I'm Nothing, tultaessa soundi oli kasvanut, soittotaidot parantuneet ja oma suunta paremmin löytynyt.

Brian Molkon nasaalinen ääni on kuulemani mukaan ärsyttänyt monia, mutta itseäni se kiehtoi alusta asti. Olenhan maininnut, että minua kiinnostaa suunnattomasti persoonalliset lauluäänet. Musiikissa yhdistellään post-punkin synkkyyttä The Curen hengessä glam rockin teatraalisuuteen ja toisaalta 1990-luvun vaihtoehtorockin särkeviin kitaroihin. Melodiat ovat surumielisiä ja epätoivoa täynnä. yhtyeen soundi on melko suuri, ottaen huomioon, että yhtyeeseen kuuluu vain kolme jäsentä. Muutama vuosi sitten, kun vihdoin näin Placebon konsertissa Helsingin jäähallissa, pääsin itse todistamaan, että samanlainen voima saatiin esille myös lavalla. Erityisesti pidin encore-osiosta, jossa parista kappaleesta soitettiin moninkertaisesti pidemmät versiot Brian Molkon soittaessa sekopäisiä kitarasooloja kieriessään lattialla.

Albumi avataan kappaleella Pure Morning, joka on kuin suunniteltu avausraidaksi. Kappaleen alku kuulostaa kuin käynnistyvältä koneelta, joka kasvaa kasvamistaan. Brick Shithouse kuulostaa enemmän ensimmäisen levyn materiaalilta aggressiivisen punk-komppinsa ansiosta. You Don't Care About Usin kitarat tuovat mieleen 80-luvun indiebändit. Levyn nimikkokappale alkaa viipyilevän pahaenteisenä ja huipentuu sydäntäsärkevien kitaroiden edessä voihkittuun huutoon: "Without You I'm Nothing". The Crawl esittelee toisenlaisen puolen yhtyeestä. Pelottavan kaunis balladi tunkeutuu syvälle ihon alle värisyttämään jokaista ihokarvaa. Every You Every Me on yhtyeen ehkä tunnetuin hitti, joka on tanssittanut lukuisia konserttiyleisöjä ja indieklubien tanssijoita. My Sweet Prince maalaa hiljaisuuden keskelle pimeää kauneutta. Sanojen voi tulkita kertovan joko satuttaneesta ihmissuhteesta tai huumekoukusta. Levyn viimeinen kappale Burger Queen esittelee kuulaan kaikuvia kitaroita ja hypnoottista tunnelmaa.

Olin jo lähes unohtanut Placebon olemassaolon, sillä varsinkin yhtyeen kaksi viimestä albumia ovat karistaneet uskoni bändin tulevaisuuteen. Palatessani ajassa taaksepäin huomaan kuitenkin, että ensimmäisten levyjen hohto ei ole kadonnut mihinkään. Placebon tuskaa täynnä oleva tulkinta auttaa edelleenkin angstiseen murehtimiseen ja aggressioon. Kappaleet ovat täynnä muistoja omasta nuoruudestani, joten levy olisi hyvin saanut sijoittua korkeammallekin listallani.

"I'm unclean, a libertine
And every time you vent your spleen,
I seem to lose the power of speech,
Your slipping slowly from my reach.
You grow me like an evergreen,
You never see the lonely me at all

Take the plan, spin it sideways.
Without you, I'm nothing at all."

Katso myös Heini: 36. Placebo - Placebo (1996).

Albumi Youtubessa

Blogin säännöt.
Miken top 100.