Mikke: 25. Damien Rice - O (2002)

Tutustuin Damien Ricen musiikkiin vuonna 2003 työskennellessäni Helsinkiläisessä kahvilassa. Meillä työntekijöillä oli tapana työpäivän aikana esitellä toisillemme (ja samalla tietysti asiakkaille) uutta musiikkia johon olimme törmänneet. Eräs työkaverini otti sitten esille Damien Ricen debyytin O. Ricen ääni kykenee käsittelemään laajan variaation erilaisia tunteita. Välillä se on hiljaisen kaunista söpöilyä, välillä täynnä tuskaa ja joskus lähes raivokasta. Hiljaisimmissa kohdissa Ricen ääni värisee niin herkkänä, että se melkein hajoaa ja korkeimpien kohtien falsetti soi suoraan sydämestä. Taustojen tärkein soitin on folkille tyypillinen akustinen kitara, mutta muun muassa jouset, rummut, bassot ja pianot antavat levylle lisäilmettä. Lisa Hanniganin taustalaulut ovat erityisen huomion arvoiset luodessaan duettomaisuutta muutamiin kappaleisiin.

O on levy, jota pitää kuunnella hiljaisuudessa. Levyn äänenvoimakkuus vaihtelee lähes olemattomasta huimiin korkeuksiin. Hiljaisimmat äänet katoavat helposti taustameluun. Levy onkin parhaimmillaan esimerkiksi nukkumaan mennessä tai romanttisissa hetkissä. Ricen toinen albumi 9 ilmestyi vuonna 2006, mutta sen ilmestyminen meni minulta aluksi aivan ohi. En tiedä johtuiko se huonosta markkinoinnista vai siitä, että en oikeastaan kuuntele ollenkaan radiota. Myöhemmin olen kuunnellut myös toista levyä, jolta löytyy monia loistavia kappaleita. Toisessa levyssä minua kuitenkin hieman häiritsee se, että muutamat liian räväkät kappaleet rikkovat muuten yhtenäisen kauniin tunnelman. O:n jokainen kappale sopii ehdottomasti samaan pakettiin ja skipattavia kappaleita ei ole.

Levy alkaa hiljaa hönkäilevällä kappaleella Delicate. Hiljaisista rummuista ja jousista huolimatta kappale kuulostaa siltä, kuin Rice olisi yksin kitaransa kanssa luonnossa soittamassa itselleen. Volcano muuttaa tunnelmaa synkemmäksi. Korkeimmissa kohdissa Ricen äänessä on huutavaa tuskaa. Taustalaulut soivat hienosti jousien saattelemana. The Blower's Daughter on varmaankin Damien Ricen tunnetuin kappale, jota on kuultu monissa TV-sarjoissa ja elokuvissa. Rice esittelee tässä kappaleessa lauluäänensä koko skaalan. Cannonball on täynnä hiljaista herkkyyttä. Tuplatut kitaranäppäilyt ovat hienoa kuunneltavaa. Older Chestsin soundeissa on jotain muinaista ja paikoittain jopa kaikuja Bob Marleyn kappaleista. Amie on ehkä suosikkikappaleeni tältä levyltä. Yksinäinen kitara ja Ricen kaihoisan surumielinen ääni tavoittavat intiimin tunnelman, jonka päälle nousevat jouset tuovat kylmät väreet iholle. Cheers Darlin' alkaa hiljaisella klarinetilla, joka luo sopivan pimeää mystiikkaa hiljaisuudesta kumpuavaan mustaan kappaleeseen. Cold Water nousee totaalisesta hiljaisuudesta uskomattomiin korkeuksiin. Kappale lauletaan duettona ja välillä tuntuu, että Hanniganin ääni jopa pesee Ricen tulkinnan. I Rememberin alku on edeltäjiään toiveikkaampi ja valoisampi ja Hannigan on pääasiallisessa lauluvastuussa. Loppu kappaleesta onkin veretseisauttavan kaunista Ricen laulamaa tuskaa. Levy loppuu Massiiviseen kappaleeseen Eskimo, jossa kuullaan oopperalaulua ja yllättäen jopa suomenkieltä. Lopussa on vielä kaksi piilokappaletta.

En ole päässyt näkemään Damien Ricea livenä, mutta olisin ehdottomasti kiinnostunut tästä mahdollisuudesta. Tämän tulisi kuitenkin tapahtua pienellä klubilla, jossa yleisön ja artistin väliin ei jäisi liikaa tilaa. Näin intiimi tunnelma välittyy parhaiten, kun pystyy seuraamaan artistin jokaista ilmettä tämän ammentaessa tunteitaan musiikin kautta.Damien Ricella on loistava draamantaju, joka kuuluu levyllä siinä, että musiikin voimakkuus vaihtelee kulloisenkin tunnetilan mukaan vahvasti. Liika tuotanto ei myöskään ole pilannut intiimiä tunnelmaa. Heittäydy Ricen kauniin musiikin vietäväksi kun kaipaat todellista kauneutta.

Ks. Heini: 33. Damien Rice - 9 (2006)

Albumi Spotifyssa.

Blogin säännöt.
Miken top 100.