Mikke: 15. The White Stripes - White Blood Cells (2001)

Tutustuin The White Stripesin musiikkiin pian yhtyeen kolmannen pitkäsoiton White Blood Cells jälkeen. Musiikki oli raakaa, aggressiivista ja täynnä kekseliäitä koukkuja. Tämä sopi täydellisesti aikaan, jolloin olin juuri siirtynyt 70-luvun raskaasta rockista kuuntelemaan uudempaa vaihtoehtomusiikkia. Led Zeppelinin raju soundi on selkeästi läsnä The White Stripesin tuotannossa. Jack Whiten korkea, raspisen ujeltava ja hieman epävireinen lauluääni uhkuu mahtavaa rock -uskottavuutta. Kitaroissa on räkäistä säröä, joka pakottaa hyppimään ja heilumaan musiikin tahtiin. Meg Whiten raskaan jumittavat rummut soivat autotallimaisen rujoa pauketta. Innostuin aikanaan bändistä jopa siinä määrin, että aloin ostamaan pelkästään yhtyeen väreihin sopivia vaatteita. Kaikissa uusissa vaatteissani sai olla ainoastaan mustaa, punaista ja valkoista. Tämä väriyhdistelmä on edelleenkin nähtävissä vaatteissani ja sisustusratkaisuissani. Se on vain niin cool!

Vaikka tutustuin yhtyeen musiikkiin verrattain aikaisin, olin silti aivan hitusen myöhässä. Yhtyeen Tavastian keikka meni minulta ohi, sillä en ollut tutustunut bändiin vielä kunnolla. Onneksi muutama vuosi myöhemmin sain korjattua tilanteen, kun näin yhtyeen livenä Tukholmassa. Yhtyeen konsertit ovat hienoa kuunneltavaa ja katseltavaa. Kahden ihmisen soitto ja lavakarisma täyttävät helposti suuremmankin lavan. Kappaleissa oli jotain äärettömän aitoa. Ne kuulostivat siltä, kuin ne olisi soitettu treenikämpällä. Jos Jack White siirtyi välillä soittamaan pianoa, hän jätti kitaransa vain makaamaan lavalle siten, että särkijän ulina jäi soimaan. Settilistasta ei ollut tietoakaan ja välillä kaksikko soitti keskenään eri kapaleiden alkua, kunnes korjasivat sen oikeaksi. Näin aitoa meininkiä on monilta bändeiltä turha odottaa. White Blood Cellsin jälkeen ilmestyneen levyn Elephant jälkeen The White Stripes nousi suuren yleisön suosioon erityisesti Seven Nation Army kappaleensa ansiosta. Musiikki jatkoi hienoa voittokulkuaan, mutta mikään yhtyeen levy ei ole onnistunut haalimaan kasaan niin montaa loistavaa kappaletta, kuin White Blood Cells.

Levy alkaa mahtavilla särökitaroilla ja hakkaavilla rummuilla kappaleessa Dead Leaves and the Dirty Ground. Jackin äänessä on hellyyttävää värinää ja kitaroiden ujellus huokuu uskottavuutta. Hotel Yorba soi folkimmalla soundilla, kuin psykedeelisenä lastenloruna. Tämä kappale räjäytti tajuntani ensimmäisillä kuuntelukerroilla, eikä hohto ole vieläkään hävinnyt mihinkään. I'm Finding It Harder to Be a Gentlemanin tempo on hieman hitaampi ja musiikissa on bluesmaista jumittavuutta. Sanoitukset ovat mahtavat. Fell In Love With a Girl on yksi garage rockin kaikkien aikojen hienoimmista kappaleista. Aggressiivinen komppi lähes pakottaa jalat liikkumaan ja pään heilumaan villisti. Expecting soi mielettömän raskaasti ottaen huomioon soitinten vähäisyyden. Little Room on lyhyydessään mahtava. Kuiva komppi takoo basaria ja haitsua ja Jackin ujeltavan uskottava laulu huutaa kuin äänenmurrosteini. The Union Forever on ehkä koko yhtyeen hienoin kappale. Maanisen pelottavat kitarat ja massiivinen sointi on ylimaailmallisen mahtava! Puhelauluosuudessa lainataan onnistuneesti Citizen kanea. The Same Boy You've Always Known tuo keveyttä ja valoa raskaan synkän ilmaisun keskelle. We're Going to Be Friends on yksi kaikkien aikojen sympaattisimmista kappaleista. Akustinen kitarakappale kertoo hienosti lapsuuden kouluajoista. Offend In Every Wayn kitarariffi pohjustaa mahtavasti erinomaisen hienoa laulumelodiaa. Pianon tullessa mukaan kuvaan, on kappaleen soundimaailma parhaimmillaan. I Think I Smell a Rat on yksi levyn lukuisista kohokohdista. Aggressiivisen äänivallin aikaansaava kitarariffi hakkaa korkean pelottavan laulun taustalla. Aluminium vie soundin raskauden alkulähteille. Kappaleessa on jotain samaa Black Sabbathin alkuaikojen tuotannon kanssa. I Can't Waitin grungemainen kitara tuo erehdyttävästi mieleen Nirvanan. Now Mary yhdistelee akustista folksoundia räyhääviin rock -kitaroihin, luoden mielenkiintoisen soundin. I Can Learn hakkaa maanisen hypnotisoivana kumartaen 70-luvun heavylle ja 90-luvun grungelle. Levy loppuu kapakkapianosoundeihin kappaleessa This Protector, jossa kuullaan myös Megin laulua.

Yhtyeen alkuaikoina fanit ja toimittajat yrittivät selvittää Jackin ja Megin välistä suhdetta. Kaksikko itse väitti kivenkovaa olevansa sisaruksia. Lopulta kuitenkin selvisi, että kyseessä on aviopari, joka erosi 2000-luvun alussa. Jack White on sanonut, että he pitivät sisaruskulissia yllä, jotta huomio keskittyisi musiikkiin suhteen puimisen sijaan. Kaikessa cooliudessaan pari menisi kyllä täydestä kummassa tahansa roolissa. Levyjen ehdottoman parhaimmiston muodostaa White Blood Cellsin lisäksi yhtyeen nimellä nimetty esikoisalbumi, Elephant ja Get Behind Me Satan. Toisena tullut De Stijl tarjoaa hieman laimeampia kappaleita ja yhtyeen ainakin näillä näkymin viimeiseksi jäänyt Icky Thump kierrättää liikaa jo käytettyjä ideoita. The White Stripesin ura on kuitenkin täynnä onnistumisia, joista White Blood Cells on nerokkuudessaan koko tuotannon kirkkain helmi. Ylös, ulos ja juhlimaan The White Stripesin tahtiin!

Albumi Spotifyssa

Blogin säännöt.
Miken top 100.