Mikke: 12. Radiohead - Amnesiac (2001)

Yllätyitkö? Ensinnäkin siitä, että Radiohead ei ole päässyt kymmenen parhaan levyni joukkoon ja toisekseen siitä, että levynä ei ole OK Computer tai edes The Bends. Totuus nyt vain on se, että tutustuin Radioheadiin yllättävän myöhään. Kid A oli ensimmäinen levy jota kuuntelin ja Amnesiac ilmestyi pian tämän jälkeen. Kid A:n ja Amnesiacin kappaleet on nauhoitettu suurimmaksi osaksi samoissa sessioissa. Siinä missä Kid A luopui suurimmasta osasta perinteisiä bändisoittimia ja esitteli kauniita, mutta kaukaisia äänimaisemia, Amnesiac tuo musiikin lähelle, hyvin intiimille tasolle ja soittiminakin kuullaan elektronisten soittimien lomassa paljon myös perinteisempää kitaraa ja pianoa. Amnesiac on varmaan yhtyeen levyistä se eniten ulinana kuvailtava. Kappaleet ovat sydäntärepivän melankolisia, Thom Yorkin ujeltavan kauniin lauluäänen valittaessa syvää tuskaa. Syvän musta melankolia on aina purrut minun musiikkimakuuni parhaiten, joten Amnesiacin yhtenäisen kaunis ja surumielinen äänimaisema erinomaisen omaperäisine soundeineen nousee muiden yhtyeen levyjen ohi. Toisaalta tunnesiteeni Radioheadiin yhtyeenä ei perustu yksittäisiin hienoihin albumeihin, vaan arvostan bändiä kokonaisuutena ja kappaleita sinänsä. Jos listaisin yhtyeitä ja artisteja, Radiohead löytäisi varmasti tiensä viiden parhaan joukkoon.

Radioheadin musiikki oikeastaan alunperin esitteli minulle sen, mitä uusi vaihtoehtoinen musiikki on. Olin suurin pirtein vuosituhannen vaihteeseen asti kuunnellut lähinnä perinteisempää rockia ja yleensäkin musiikkia, jota kuuli edes joskus radiosta tai musiikkikanavilta. Radioheadin surumielinen ja erikoinen musiikki iski tajuntaani valtavalla voimalla. Yhtyettä oltiin kuvailtu vaikeaksi ja omituiseksi, mutta mielestäni musiikki ei ollut niinkään vaikeaa. Melodiat noudattelivat melko läheisesti normaalin pop -musiikin kaavoja ja jäivät jopa päähän soimaan. Studiossa soundit oli vain hiottu kuulostamaan toisenlaisilta, kuin missään muussa musiikissa. Amnesiac esittelee omituisia äänimaisemia, mutta normaalin bändisoiton perusteet kuuluvat kuitenkin taustalla. Jumittavan hypnoottiset kappaleet vaihtelevat veretseisauttavan kauniiden balladien kanssa ja väliin kuullaan myös tiukempia rytmejä. Kaiken yläpuolella on kuitenkin Thom Yorkin korkea lauluääni, itkevät kitarat ja raskaan surullinen piano. Erinomaisen hieno kansitaide viimeistelee Amnesiacin loistavuuden.

Levy alkaa vahvan elektronisilla rytmeillä kappaleessa Packt Like Sardines In a Crushd Tin Box, jossa elektroniset soundit, särkevä kitara ja pehmeät urut taustoittavat hypnoottisesti rauhallisen junnaavaa laulua. Pyramid Song esittelee mahtipontisen flyygelisoundin, jonka täyttää käheän mahtava Yorkin lauluääni. Surumielisen painostava melodia nostaa niskakarvat pystyyn. Pulk/Pull Revolving Doors on levyn elektronisin ja omituisin kohta. Efekteillä varustettu hämmentävä puhelaulu huokuu avaruusmaisuutta vahvojen konerytmien päällä. You And Whose Army? on yksi levyn lukuisista kohokohdista. Surullinen melodia edustaa mahtavasti 'ranteet auki' -tyyliä. I Might Be Wrong nostaa hieman tempoa ja tuo peliin perinteisemmän kuuloisen särkevän sähkökitaran. Hypnoottisen shamanistinen kappale saa pään keinumaan musiikin tahtiin. Knives Out ammentaa soundejaan 60-luvun surffirockista kuulaan puhtaine sähkökitaroineen. Sydäntäriipivän kaunis laulumelodia kaikuu komeasti kaiken yllä. Morning Bell/Amnesiac on toinen versio Kid A:lla esiintyvästä hillitymmästä Morning Bellistä. Epätoivon raskaus vaihtelee eteenpäin katsovan keveyden kanssa. Dollars and Cents esittelee jälleen loistavia rumpukomppeja ja kekseliäästi virettä muuntavia kitaroita. Hunting Bears näyttää, miten hienoa musiikkia voidaan tehdä vain hienolla efektillä varustetulla sähkökitaralla. Tämä lähes ambientin kuuloinen hiljainen kappale on omiaan mietiskelyyn. Like Spinning Plates on yksi kaikkien aikojen suosikkikappaleistani. Soundit kuulostavat väärinpäin soitetuilta ja kappaleen nimen mukaisesti pyörivän ilman ääni kuuluu koko ajan taustalla. Yhtye esittää tämän kappaleen myös livelevyllään I Might Be Wrong mahtavasti pelkällä flyygelillä soitettuna. Levy loppuu komeisiin trumpetti- ja klarinettisoundeihin ja melankolian huipentumaan vanhoja jazz -balladeita muistuttavassa kappaleessa Life in a Glasshouse.

Radiohead on tehtaillut mahtavia kappaleita ja levyjä alusta asti. Vasta viime vuosina yhtyeen hohto on hieman laskenut. In Rainbows sisälsi muutamia hienoja kappaleita, mutta soundi oli erkaantunut rock -ilmaisusta täysin elektroniseen suuntaan. Viimeisenä ilmestynyt The King of Limbs ei enää toiminut mielestäni ollenkaan. Radiohead on mielestäni parhaimmillaan keskivaiheilla, jossa The Bends ja OK Computer muunsivat perinteisen brittipopin kaavoja tuomalla kokeellisia piirteitä sekä melodioihin, että soundeihin. Kid A ja Amnesiac puolestaan veivät kokeellisuuden vielä pidemmälle muuntaen perinteisen bändisoundin mahtaviksi studiokokeiluiksi. Amnesiac on jostain syystä kokonaisuutena säilynyt minulle tärkeimpänä ja hienoimpana levynä. Levy sopii erityisesti surullisiin hetkiin, unimusiikiksi ja väsyneeseen mietiskelyyn. Kehotan kaikkia melankolian ystäviä tutustumaan todenteolla tähän modernin synkkyyden mestariteokseen.

Ks. myös Heini: 2. Radiohead - OK Computer (1997).

Albumi Spotifyssa

Blogin säännöt.
Miken top 100.