Heini: 86. The Cure – Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me (1987)

Joskus 2000-luvun alussa päätin alkaa kuunnella The Curea. Marssin Helsingissä vieraillessani levykauppaan (Popparienkeliin, jollen väärin muista) ja erään ystäväni suosituksen perusteella ostin Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me -levyn sekä siihen aikaan yhteen uusimman levyn Bloodflowers. Nämä ovat edelleen ainoat Cure-levyni, mistä voinette päätellä, että todellista fania minusta ei tullut. Bloodflowersia en liene kuunnellut enää vuosiin, mutta Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me -levystä pidin heti sen hankittuani eivätkä tunteeni sitä kohtaan ole vuosien saatossa viilentyneet.

Unohtakaa Friday I’m in Love ja Boys Don’t Cry – Curen paras biisi on tältä levyltä löytyvä, räiskyvä Why Can’t I Be You? Sitä paitsi biisiin tehty musiikkivideo on kaikessa korniudessaan mahtava. Kannattaa katsoa:

Iloittelevaa Why Can’t I Be You’ta lukuun ottamatta Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me on synkähkö levy, josta kuulee heti ensisekunneista lähtien, että se on tehty 80-luvulla. Yleensä olen melko allerginen läpitunkevalle kasarisoundille, mutta Robert Smithin liioitteleva ja nykyindietyyliin epävireinen lauluääni korvaavat paljon. Lienee myös niin, ettei Cure olisi Cure ilman sille ominaista 80-luvun äänimaailmaa.

Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me sopii parhaiten nautittavaksi teiniangstin kera, mutta mikäli ne ajat ovat jo menneet ohi, sopinee tämä maailmantuska-angstia runsaasti sisältävä levy lievittämään myös muita ikäkriisejä. Esimerkiksi Torture toiminee vanhenemisenpeloissa hyvin:

My body is cut and broken
It's shattered and sore
My body is cut wide open
I can't stand anymore
It tortures me to move my hands
To try to move at all
And pulled my skin so tight it screams
And screams and screams and screams for more
...
It's torture
But I'm almost there

Albumi Spotifyssa.

Blogin säännöt.
Heinin top 100 -lista.