Uusi blogi!

Tuliko ikävä jokapäiväistä musiikkiblogiannosta? Ei hätää, klikkaile itsesti uuteen musiikkiblogiimme Kersantti Pippuriin!

Mikke: 1. Elliott Smith - XO (1998)

Tässä se nyt on! Oman elämäni paras levy. En oikeastaan osaa mitenkään tyhjentävästi perustella, miksi listani ykköseksi valikoitui juuri Elliott Smithin neljäs pitkäsoitto. Levyn musiikki on vain kulkenut mukanani jo yli kymmenen vuotta ja muistuttaa minua lukuisista elämäni hyvistä ja myös vaikeista hetkistä. XO oli ensimmäinen Elliott Smith levyni ja myöskin yksi ensimmäisistä uudemman ajan vaihtoehtoalbumeistani. 2000-luvun alussa musiikinkuunteluni vaihtui radikaalisti 70-luvun rockista uuteen ja jännittävään vaihtoehtomusiikkiin, joista mainittakoon tässä Radiohead, Super Furry Animals, The White Stripes ja Eels. Elliott Smith muotoutui nopeasti minulle kaikkein tärkeimmäksi näistä. Äärimmäisen taitava akustisen kitaran soitto sai minut jälleen innostumaan oman akustisen kitarani soitosta, jolloin bassonsoitto ja sähkökitara saivat jäädä taka-alalle. Ihailin (ja titysti vieläkin ihailen) Elliott Smithin kaunista lauluääntä. Laulu on herkkää ja rikkoutuu korkeimmissa kohdissa juuri sen verran, että mieletön tunne pääsee läpi. Laulut ovat usein vähintäänkin tuplattuna levyllä, jolloin Smithin itsensä laulamat stemmat pääsevät valloilleen. Kylmät väreet on näin taattu. Oma musiikkiharrastukseni on tästä lähtien keskittynyt kaikkein eniten oman lauluni harjoitteluun akustisen kitarani säestyksellä.

Heini: 1. The Beatles - Abbey Road (1969)

Tässä vaiheessa listani ykkösalbumi ei varmasti yllätä enää ketään, mutta niinhän sen pitääkin mennä. Lienee selvää, ettei minun musiikkimaullani varustettu ihminen voi asettaa mitään muuta albumia ykköseksi kuin tämän. Oikeastaan minun mielestäni oli ihmeellistä, ettei kukaan blogimme levyjen järjestystä veikannut (ja veikkauksensa minulle kertonut) osannut arvata, että listani kärkisijalla komeilee tietenkin Abbey Road (vaikka Miken ykköslevyksi sitä kyllä veikattiin). Jos blogissamme olisi ollut sallittua laittaa useampia levyjä samalta artistilta tai yhtyeeltä, olisi merkittävä osa parhaasta satasestani koostunut The Beatlesin tuotannosta. The Beatlesin fanittaminen saattaa olla tylsää ja epäoriginellia, mutten onneksi ole niin hipster, etten voisi rakastaa jotain sellaista, mikä on useiden vuosikymmenten aikana saanut miljoonat muutkin ihmiset innostumaan.

Mikke: 2. Eels - Electro-Shock Blues (1998)

Parhaat levyt syntyvät usein vaikeista kokemuksista ja muutoksista elämässä. Eelsin toinen pitkäsoitto Electro-Shock Blues ammentaa karun kauniit äänimaisemansa yhtyeen keulahahmon Mark Oliver Everettin (tuttavallisemmin E) elämästä ja etenkin hänen perheestään. E:n isä kuoli, tämän ollessa vasta 19-vuotias. E oli se ihminen, joka löysi isänsä kuolleena sängyltä. Sydänkohtaukseen kuollut isä oli ollut E:lle etäinen, mutta myöhemmin E ymmärsi olevansa itse hyvin samanlainen etäinen ja syrjäänvetäytyvä persoona, kuin hänen isänsä oli ollut. Hieman ennen tämän levyn nauhoittamista E:n sisko, johon artisti oli kovin kiintynyt, teki itsemurhan. E:n siskolla oli jo pidempään mennyt huonosti huumeiden ja vaarallisten poikaystävien kanssa, mutta kuolema tuli silti E:lle suurena iskuna vasten kasvoja. Samaan aikaan E:n äiti kävi säteilyhoidoissa syöpään, jota kuitenkaan ei lääkäreiden mukaan voitu kokonaan parantaa. Electro-Shock Bluesin kiertue päättyikin kesken E:n äidin kuoleman vuoksi. Levy kertoo ennen kaikkea siitä, kuinka E jää yksin maailmaan sukunsa viimeisenä. Näin vaikeista asioista olisi varmasti vaikea kenen tahansa puhua, saati sitten kirjoittaa loistavaa levyä. E onnistuu kuitenkin tässä tehtävässä täydellisesti ja synkkä sanoma on onnistuttu tämän lisäksi paketoimaan huumorilla sävytettyihin lyriikoihin.

Heini: 2. Radiohead - OK Computer (1997)

Radioheadin OK Computer mullisti aikoinaan musiikinkuunteluni. Minä, joka olin pitänyt esimerkiksi The Doorsia epäilyttävänä bändinä siksi, että urut olivat yhtyeessä niin keskeisessä roolissa (sehän oli pieni viite elektronisen musiikin suuntaan, jota vihasin suuresti) huomasin rakastavani entisen kitararockbändin, Radioheadin, elektronisvaikutteisempaa OK Computeria enemmän kuin aiempaa kahta levyä. Itse asiassa tällä levyllä sekoittuu juuri täydellisesti vanha ja uusi Radiohead. Kitararock oli vaihtumassa vähitellen nykyisten Radiohead-levyjen surinaksi ja kolinaksi, mikä auttoi synnyttämään taitoskohtaan täydellisen albumin, OK Computerin. Mitkään muut Radioheadin levyt eivät yllä samoihin sfääreihin kuin tämä, vaikka ne uusinta The King of Limbs:iä lukuunottamatta hienoja ovatkin.

Mikke: 3. Sufjan Stevens - Illinois (2005)

Vuosi 2006 alkoi osaltani matkalla ystäväni kanssa Berliiniin. Viikon kestäneen melko intensiivisen juhlimisen ja turistina pyörimisen jälkeen olo oli paluumatkalla jokseenkin väsynyt. Odottaessamme lentokonetta Tegelin lentokentällä kaivoin laukustani esille Sufjan Stevensin Illinois albumin minidiscillä, jonka olin vain ehkä kuukautta aikaisemmin kopioinut samaiselta matkakumppaniltani. Olin toki aiemminkin kuunnellut levyä ja myöskin pitänyt siitä. Tuolloin, tuona raukeana hetkenä kuitenkin jokin kolahti erityisellä voimalla. Sillä hetkellä maailmassani ei ollut mitään muuta, kuin Sufjan Stevensin mielettömän kaunis korkea lauluääni, taitavasti hiotut orkestraatiot, teatraalisen melodramaattiset melodiat ja omaperäisellä tyylillä soitettu banjo. Sufjan Stevens ei ole mikään tavallinen laulaja-lauluntekijä. Hänen levyillään kuullaan valtava arsenaali erilaisia soittimia, musiikillisia tyylejä ja erikoisia konsepteja.

Heini: 3. Pulp - Different Class (1995)

Olisin halunnut kirjoittaa blogiimme kahdesta Pulpin levystä. Mielestäni Different Class on Pulpin paras levy, mutta myös sen jälkeen ilmestynyt This is Hardcore on niin loistava, että se olisi päätynyt omilla ansioillaan melko korkealle listallani, jos yhdeltä yhtyeeltä saisi olla useampia levyjä. Kannattaa siis tutustua näihin molempiin, vaikka kirjoitus käsitteleekin vain tätä Jarviksen luokkataistelulevyä Jarviksen keski-iänkriisilevyn sijaan. Different Classilla vuorottelevat brittiyhteiskunnan eriarvoisuutta kritisoivat ja erilaisista seksuaalissävytteisistä kohtaamisista kertovat kappaleet. Monissa biiseissä nämä kaksi asiaa myös sekottuvat toisiinsa.

Mikke: 4. Pulp - Different Class (1995)

Pulp lukeutuu suurimpien brittipop-yhtyeiden joukkoon, mutta sen suosio ei brittien ulkopuolella ole ollut lähellekkään yhtä suurta, kuin esimerkiksi Oasiksen tai Blurin. Minulle Pulp edustaa kuitenkin brittipopin kirkkainta kärkeä. Jarvis Cockerin luotsaama Sheffildiläisyhtye on päästänyt ilmoille loistavia hittikappaleita ja minulle henkilökohtaisia suosikkeja. Musiikissa on vaikutteita discosta ja 80-luvun indiestä, mutta lopputulos henkii 90-luvun brittipoppia. Cockerin vahva brittiaksentti huutaa välillä kiekuvan korkeana ja välillä hönkii sensuellisti kuiskauksenomaisia puhelauluja. Kitaroissa käytetään hillittyä säröä, rytmiryhmä hyödyntää hakkaavan junnaavia komppeja hyväkseen välillä nostattaen menoa huimasti. Sanoitukset ovat täynnä mustaa huumoria, joka on tuttua lukuisista brittikomedioista. Pulp ehti tehdä musiikkia lähes koko 80-luvun ajan, mutta suosiota ei näkynyt ennen kuin vasta 90-luvun puolivälillä brittipopin huipulla. Different Class on Pulpin loistavin levy, joka on myös menestynyt parhaiten myyntitilastoissa.

Heini: 4. The Doors - L. A. Woman (1971)

L.A. Woman on viimeinen The Doors -levy, ja se julkaistiin vain muutamaa kuukautta ennen laulaja Jim Morrisonin 27-vuotiaana tapahtunutta kuolemaa. Tuossa vaiheessa muutamassa vuodessa supersuosioon noussut yhtye oli koettanut selvitä jo mitä moninaisimmista ongelmista, jotka johtuivat paljolti Morrisonin holtittomasta päihteidenkäytöstä sekä masennuksesta. The Doors oli useamman kerran ollut hajoamisen partaalla, mutta Morrisonin tärkein työpari, kosketinsoittaja Ray Manzarek oli aina saanut houkuteltua yhtyeen keulakuvan vielä jatkamaan musiikkiuraansa. L.A. Womanin oli tarkoitus olla paluu yhtyeen alkujuurille - aikaan, jolloin kyse oli neljästä ystävyksestä soittamassa musiikkia ja pitämässä hauskaa.

Mikke: 5. Grandaddy - The Sophtware Slump (2000)

Grandaddyn toinen albumi The Sophtware Slump on yksi niistä levyistä, jotka pyörivät stereoissani vuodesta toiseen. En usko, että tähän levyyn on ikinä mahdollista kyllästyä. Grandaddy on Jason Lytlen luotsaama space rock yhtye, jossa Lytlen kauniin korkea lauluääni yhdistyy mahtaviin elektronisiin soundeihin, syntetisaattoreihin, pöriseviin kitaroihin, bassoon ja rumpuihin. Musiikki on unenomaista ja mielettömän kaunista. Yhtyeen jäsenet kutsuivat itseään metsuriskeittareiksi jo kauan ennen, kuin hipsterit alkoivat kasvattaa metsuripartojaan ja pukeutumaan flanellipaitoihin. Yhtyeen riveistä löytyykin (muun muassa Lytle mukaan lukien) pari entistä ammattilaisskeittaria. Yhtyeen tie päättyi vuonna 2006. Lytle oli ollut vastuussa kaikesta säveltämisestä ja sanoittamisesta ja myöskin lähes kaikkien soittimien soittamisesta ja muu yhtye ei tuntenut saavansa yhtyeen soitosta enää oikein mitään irti (myöskään rahallisesti). Jason Lytle on sittemmin jatkanut soolouralla hyvin samanlaisen musiikin soittamista.

Heini: 5. The Smiths - Strangeways, Here We Come (1987)

Kun suunnittelimme blogaajakolleegani Miken kanssa tämän blogin kirjoittamista, emme pääosin käyneet mitään keskusteluita siitä, mitä levyjä aiomme omalle listallemme laittaa. The Smithsien kohdalla kuitenkin tapahtui poikkeus, sillä minun oli mahdotonta päättää, laittaisinko listalleni Queen Is Dead vai Strangeways, Here We Come -levyn. Tarpeeksi asiaa tuskailtuani päädyin jälkimmäiseen sillä perusteella, että Mikke kertoi minulle aikovansa kirjoittaa edellisestä. Näin molemmat levyt tulevat esitellyksi blogissa eikä minun tarvinnut alkaa heittää kolikkoa tai keksiä joitain muita outoja tapoja päättää, kumpi levy on mielestäni parempi. Molemmat ovat kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoisia!

Mikke: 6. Morrissey - You Are the Quarry (2004)

Monet ihmettelivät jokin aika sitten, kun The Smiths ilmestyi listallani niin aikaisessa vaiheessa. Tutustuin aikanaan Morrisseyn soolotuotantoon come back -levynä pidetyn You Are the Quarryn kautta (joka sittemmin johti The Smithsin kuunteluun). Morrisseyn 2000-luvun albumeilla ei enää kuulu 80-luvun soundit, jotka pitkään estivät nauttimistani The Smithsin musiikista. Ehkä juuri tämän vuoksi You Are the Quarry päästi minut helpommin sisälle Morrisseyn maailmaan. You Are the Quarry on aivan uskomattoman hieno albumi, jolla melko raskaatkin indiesoundit säestävät Morrisseyn ironisia sanoituksia, jotka eivät kaunistele asioita, vaan antavat kaikkien tulilinjalle joutuvien henkilöiden ja ideologioiden kuulla kunniansa. Morrissey onkin kuuluisa terävästä kielestään ja kaunistelemattomasta asenteestaan. Jokin aika sitten Morrissey lähetti David Cameronille avoimen kirjeen, jossa hän pyysi pääministeriä lopettamaan julkisen The Smithsin musiikin hehkuttamisen poliittisten pyrkimystensä edistämiseen. Kirje kritisoi raa'asti pääministerin toimintaa ja Morrissey muun muassa kysyi poliitikolta, eikö tämä ole ymmärtänyt Meat Is Murder levyn sanomaa, Cameron kun on ahkera metsästäjä.

Heini: 6. Morrissey - You Are the Quarry (2004)

Kun joskus nuorena ja viattomana fuksina tulin yliopistolle, en voinut ymmärtää, miksi kaikki opiskelitoverini kohkasivat The Smiths -nimisestä bändistä. Olin yrittänyt kuunnella, ei uponnut, kiitos hei. The Smitheistä soolouralle lähtenyt Morrissey ei kiinnostanut yhtään sen enempää. Silloin en kuitenkaan ollut vielä kuullut samana vuonna ilmestynyttä You Are the Quarry -levyä, joka tuli muuttamaan kaiken. Paitsi, että aloin pitämään Morrisseysta, jouduin vähitellen myöntämään, että myös The Smiths sopii oikein hyvin musiikkimakuuni. Kiitokset siis First of the Gang to Die -hitille siitä, että se avasi ovet useiden hienoakin hienompien minulle uusien levyjen maailmaan.

Mikke: 7. The Decemberists - Picaresque (2005)

Katkaisen nyt super-tunnettujen levyjen putkeni The Decemberistsin kolmannella albumilla Picaresque. Olen kuunnellut levyä vasta muutaman vuoden ajan, mutta se on noussut kaikkien aikojen parhaimpien levyjen joukkoon. Portlandilainen yhtye loihtii ilmoille satumaisen kauniita melodioita ja teatraalisuutta. Colin Meloyn (jonka nimi muuten kuulostaa lähes anagrammilta sanasta melancholy) nasaalinen lauluääni tulkitsee kappaleita tavattoman hienosti. Musiikillinen tyyli liikkuu orgaanisen americana folkin ja perinteisemmän indie rockin välimaastossa. Sanoitukset ovat satukirjamaisen kertomuksellisia ja niistä löytyy niin kaihoisaa synkistelyä, kuin huumoriakin. Levyn kansien kuvat ilmentävät loistavasti musiikillista sisältöä. Kuvissa koulunäytelmiä muistuttavat tapahtumakuvat esittävät naivistisen humoristisesti kappaleiden pääasiallisia sisältöjä. Perinteisten bändisoittimien lisäksi levyllä kuullaan muun muassa jousia, harmonikkaa, torvia ja mandoliinia. Soundit kasvavat paikoitellen mestarillisen suuriksi turvautumatta kuitenkaan liikaan studiokikkailuun.

Heini: 7. Oasis - (What's the Story) Morning Glory (1995)

Aloin kuuntelemalla kuunnella musiikkia joskus ala-asteen lopulla. Silloin kaikki luokkamme tytöt tykkäsivät Bon Jovista. Ala- ja yläasteen taitoskohdassa aloin ihan itse miettimään, millaisesta musiikista todella pidän. Oasis oli yksi ensimmäisistä yhtyeistä, jotka päätyivät suosikkieni joukkoon ja siellä se on pysynyt siitä lähtien. Vaikka yhtyeen uusimmat albumit eivät niin innostakaan, en varmaan koskaan tule kyllästymään uran alkupuolen tuotantoon. Esikoislevy Definitely Maybe oli loistava ja sitä seurannut myyntiennätyksiä kahminut Morning Glory oli vielä jotain esikoistakin parempaa. Morning Glorylla ei turhia kikkailla, vaan jokainen kappale on täydellistä poprockia, jonka tahtiin voi laulaa, tanssia ja juoda pari tuoppia liikaa. Musiikki kuvannee bändin keskeisen veljeskaksikon syvintä olemusta täten melko tarkasti.

Mikke: 8. Nirvana - Nevermind (1991)

Nirvana on yksi ensimmäisistä koskaan todella fanittamistani yhtyeistä. Kuuntelin Nevermindia ja MTV Unpluggedia usein lähes tauotta jo ala-asteella ennen 90-luvun puoliväliä. En ollut oikeastaan tuolloin vielä kuunnellut tosissani mitään muuta rock -yhtyettä, kuin Guns n' Rosesia. Nirvanan raskaat grunge -soundit olivat omiaan varhaisteini-ikäiselle kitaransoittoa aloittelevalle nuorukaiselle. Curt Cobainin cool tyyli ja ehkä kaikkien aikojen uskottavin rock -raspi saivat minut innostumaan siinä määrin, että pukeuduin jo tuolloin muotitietoisesti flanellipaitaan, jonka alta pilkotti bändi -T-paita. Yläasteella, kun aloin oppia paremmin englantia, perehdyin tarkemmin Nirvanan sanoituksiin ja aggressiivinen raivo ja vimma pureutuivat hienosti teini-iän angstiin. Lukiossa soitin parin ystäväni kanssa Nirvana -covereita kaverini pienessä ulkovarastossa, johon juuri ja juuri mahduimme kolmistaan soittimien kanssa riehumaan. Treenien jälkeen paita oli aina hiestä märkä ja harjoitteleminen kävikin lähes urheilutreenistä. Vielä tänäkin päivänä Nirvanan musiikki saa minut aina ylös penkistä ja pogoamaan, missä ikinä musiikkia kuuntelenkaan.

Heini: 8. Wilco - Yankee Hotel Foxtrot (2002)

Minulla kesti hyvin kauan lämmetä Wilcon musiikille. Aluksi en pitänyt sitä mitenkään erityisenä ja minua hieman ärsytti se, että sitä tuputettiin minulle monestakin eri tuutista. En ole ihan varma, miksi tai koska tapahtui muutos, mutta eräänä aamuna vain heräsin ja tajusin, että tässähän on yksi maailmankaikkeuden parhaista yhtyeistä ja että Yankee Hotel Foxtrot on yksi hienoimmista koskaan tehdyistä rockalbumeista. Koska tämä blogi on kirjoitettu useita vuosia tuon hetken jälkeen, komeilee kyseinen levy nyt listani kahdeksantena. Onneksi näin, sillä olisi suuri synti jättää se omalta parhaiden levyjen listaltaan pois.

Mikke: 9. Oasis - (What's the Story) Morning Glory (1995)

Yleensä niiden yhtyeiden, joiden musiikista pitää valtavasti, jäsenistä alkaa myös pitämään ehkä kunnioituksesta tai triviaan tutustumisen kautta. Oasis on kuitenkin suuri poikkeus. Gallagherin veljekset ovat vastenmielisen omahyväisiä idiootteja, jotka ovat kuitenkin onnistuneet tekemään aivan järjettömän mahtavaa musiikkia ja yhden kaikkien aikojen hienoimmista levyistä. (What's the Story) Morning Glory on jokaiselle 90-luvulla musiikkia kuunnelleelle henkilölle klassikoiden klassikko. 90-luvun puolivälissä Oasis olikin ehkä koko maailman suurin yhtye. Bändi oli voittanut levymyynnillään Blurin brittipopsodan päätteeksi ja valloittanut Yhdysvallat toisen albuminsa huikeilla hittikappaleilla. Yhtyettä saapui kuuntelemaan Knebwothiin 250 000 ihmistä, joka on eniten ihmisiä yhden yhtyeen keikalla. Voidaan oikeutetusti sanoa, että Oasis oli 90-luvun puolivälillä maailman suurin yhtye ja suurin brittiyhtye sitten The Beatlesin.

Heini: 9. Patti Smith - Horses (1975)

Jesus died for somebody's sins, but not mine
Meltin' in a pot of thieves
Wild card up my sleeve
Slick heart of stone
My sins my own
They belong to me, me 

Näillä legendaarisilla sanoilla alkaa Patti Smithin esikoislevy Horses ja täten myös sen ensimmäinen biisi Gloria. Kappale on lainattu Van Morrisonilta, mutta Smith säilytti alkuperäisestä versiosta vain sävelen sekä kertosäkeen ja muutti kaiken muun. Gloria on yksi kuuluisimmista Patti Smithin kappaleista, eikä se ole ainoa Horses-levylle päätynyt helmi. Alkuperäisellä levyllä on vain kahdeksan biisiä, joista jo mainitun lisäksi ainakin Break It Up sekä Free Money kuuluvat myös tärkeimpien Smithin kappaleiden joukkoon. Muutkin kappaleet levyllä kuvastavat hyvin sitä, millainen artisti Smithistä vuosien saatossa kehittyi - välillä irroitellaan kunnolla räimeen merkeissä ja välillä koetaan rauhallisia suvantovaiheita melankolisten sävelten tahdissa. Jälkimmäisestä paras esimerkki lienee viimeinen hyvin kaunis kappale Elegie.

Mikke: 10. The Clash - London Calling (1979)

London Callingia on oikeutetusti kutsuttu monella listalla yhdeksi maailman parhaista levyistä. The Clashin vaikutus myöhemmälle vaihtoehtorockille on uskomattoman suuri. Yhtye erkani tällä kolmannella albumillaan melko kauas perinteisestä punk -soundista, jota heidän kaksi ensimmäistä levyään olivat vahvasti edustaneet. Mukaan on tullut vaikutteita muun muassa reggaesta, skasta, discosta, rockabillysta ja funkista. Kappaleet säilyttävät sanoituksissaan ja vahvassa brittiläisessä tulkinnassa alkuperäisen punkin aineksia, eikä myöskään meiningissä hävitä alkuaikojen tuotoksille. Kappaleiden sävellykset ovat vain huomattavasti kunnianhimoisempia ja soundit uraauurtavia. Tavallisimpien bändisoittimien lisäksi levyllä kuullaan muun muassa torvia, jotka henkivät aikaan sopivaa ska -henkeä, joka teki muun muassa Dexy's Midnight Runnersista kuuluisia. Punkin alkuaikoihin kuului olennaisena osana asenne, että soittotaitojen ei tarvinnut olla loistavia, kunhan asenne oli kohdallaan. London Calling todistaa, että molemmat on mahdollista säilyttää yhtä aikaa ja tuloksena on mahtavaa musiikkia.