Heini: 4. The Doors - L. A. Woman (1971)

L.A. Woman on viimeinen The Doors -levy, ja se julkaistiin vain muutamaa kuukautta ennen laulaja Jim Morrisonin 27-vuotiaana tapahtunutta kuolemaa. Tuossa vaiheessa muutamassa vuodessa supersuosioon noussut yhtye oli koettanut selvitä jo mitä moninaisimmista ongelmista, jotka johtuivat paljolti Morrisonin holtittomasta päihteidenkäytöstä sekä masennuksesta. The Doors oli useamman kerran ollut hajoamisen partaalla, mutta Morrisonin tärkein työpari, kosketinsoittaja Ray Manzarek oli aina saanut houkuteltua yhtyeen keulakuvan vielä jatkamaan musiikkiuraansa. L.A. Womanin oli tarkoitus olla paluu yhtyeen alkujuurille - aikaan, jolloin kyse oli neljästä ystävyksestä soittamassa musiikkia ja pitämässä hauskaa.

Mikke: 5. Grandaddy - The Sophtware Slump (2000)

Grandaddyn toinen albumi The Sophtware Slump on yksi niistä levyistä, jotka pyörivät stereoissani vuodesta toiseen. En usko, että tähän levyyn on ikinä mahdollista kyllästyä. Grandaddy on Jason Lytlen luotsaama space rock yhtye, jossa Lytlen kauniin korkea lauluääni yhdistyy mahtaviin elektronisiin soundeihin, syntetisaattoreihin, pöriseviin kitaroihin, bassoon ja rumpuihin. Musiikki on unenomaista ja mielettömän kaunista. Yhtyeen jäsenet kutsuivat itseään metsuriskeittareiksi jo kauan ennen, kuin hipsterit alkoivat kasvattaa metsuripartojaan ja pukeutumaan flanellipaitoihin. Yhtyeen riveistä löytyykin (muun muassa Lytle mukaan lukien) pari entistä ammattilaisskeittaria. Yhtyeen tie päättyi vuonna 2006. Lytle oli ollut vastuussa kaikesta säveltämisestä ja sanoittamisesta ja myöskin lähes kaikkien soittimien soittamisesta ja muu yhtye ei tuntenut saavansa yhtyeen soitosta enää oikein mitään irti (myöskään rahallisesti). Jason Lytle on sittemmin jatkanut soolouralla hyvin samanlaisen musiikin soittamista.

Heini: 5. The Smiths - Strangeways, Here We Come (1987)

Kun suunnittelimme blogaajakolleegani Miken kanssa tämän blogin kirjoittamista, emme pääosin käyneet mitään keskusteluita siitä, mitä levyjä aiomme omalle listallemme laittaa. The Smithsien kohdalla kuitenkin tapahtui poikkeus, sillä minun oli mahdotonta päättää, laittaisinko listalleni Queen Is Dead vai Strangeways, Here We Come -levyn. Tarpeeksi asiaa tuskailtuani päädyin jälkimmäiseen sillä perusteella, että Mikke kertoi minulle aikovansa kirjoittaa edellisestä. Näin molemmat levyt tulevat esitellyksi blogissa eikä minun tarvinnut alkaa heittää kolikkoa tai keksiä joitain muita outoja tapoja päättää, kumpi levy on mielestäni parempi. Molemmat ovat kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoisia!

Mikke: 6. Morrissey - You Are the Quarry (2004)

Monet ihmettelivät jokin aika sitten, kun The Smiths ilmestyi listallani niin aikaisessa vaiheessa. Tutustuin aikanaan Morrisseyn soolotuotantoon come back -levynä pidetyn You Are the Quarryn kautta (joka sittemmin johti The Smithsin kuunteluun). Morrisseyn 2000-luvun albumeilla ei enää kuulu 80-luvun soundit, jotka pitkään estivät nauttimistani The Smithsin musiikista. Ehkä juuri tämän vuoksi You Are the Quarry päästi minut helpommin sisälle Morrisseyn maailmaan. You Are the Quarry on aivan uskomattoman hieno albumi, jolla melko raskaatkin indiesoundit säestävät Morrisseyn ironisia sanoituksia, jotka eivät kaunistele asioita, vaan antavat kaikkien tulilinjalle joutuvien henkilöiden ja ideologioiden kuulla kunniansa. Morrissey onkin kuuluisa terävästä kielestään ja kaunistelemattomasta asenteestaan. Jokin aika sitten Morrissey lähetti David Cameronille avoimen kirjeen, jossa hän pyysi pääministeriä lopettamaan julkisen The Smithsin musiikin hehkuttamisen poliittisten pyrkimystensä edistämiseen. Kirje kritisoi raa'asti pääministerin toimintaa ja Morrissey muun muassa kysyi poliitikolta, eikö tämä ole ymmärtänyt Meat Is Murder levyn sanomaa, Cameron kun on ahkera metsästäjä.

Heini: 6. Morrissey - You Are the Quarry (2004)

Kun joskus nuorena ja viattomana fuksina tulin yliopistolle, en voinut ymmärtää, miksi kaikki opiskelitoverini kohkasivat The Smiths -nimisestä bändistä. Olin yrittänyt kuunnella, ei uponnut, kiitos hei. The Smitheistä soolouralle lähtenyt Morrissey ei kiinnostanut yhtään sen enempää. Silloin en kuitenkaan ollut vielä kuullut samana vuonna ilmestynyttä You Are the Quarry -levyä, joka tuli muuttamaan kaiken. Paitsi, että aloin pitämään Morrisseysta, jouduin vähitellen myöntämään, että myös The Smiths sopii oikein hyvin musiikkimakuuni. Kiitokset siis First of the Gang to Die -hitille siitä, että se avasi ovet useiden hienoakin hienompien minulle uusien levyjen maailmaan.

Mikke: 7. The Decemberists - Picaresque (2005)

Katkaisen nyt super-tunnettujen levyjen putkeni The Decemberistsin kolmannella albumilla Picaresque. Olen kuunnellut levyä vasta muutaman vuoden ajan, mutta se on noussut kaikkien aikojen parhaimpien levyjen joukkoon. Portlandilainen yhtye loihtii ilmoille satumaisen kauniita melodioita ja teatraalisuutta. Colin Meloyn (jonka nimi muuten kuulostaa lähes anagrammilta sanasta melancholy) nasaalinen lauluääni tulkitsee kappaleita tavattoman hienosti. Musiikillinen tyyli liikkuu orgaanisen americana folkin ja perinteisemmän indie rockin välimaastossa. Sanoitukset ovat satukirjamaisen kertomuksellisia ja niistä löytyy niin kaihoisaa synkistelyä, kuin huumoriakin. Levyn kansien kuvat ilmentävät loistavasti musiikillista sisältöä. Kuvissa koulunäytelmiä muistuttavat tapahtumakuvat esittävät naivistisen humoristisesti kappaleiden pääasiallisia sisältöjä. Perinteisten bändisoittimien lisäksi levyllä kuullaan muun muassa jousia, harmonikkaa, torvia ja mandoliinia. Soundit kasvavat paikoitellen mestarillisen suuriksi turvautumatta kuitenkaan liikaan studiokikkailuun.

Heini: 7. Oasis - (What's the Story) Morning Glory (1995)

Aloin kuuntelemalla kuunnella musiikkia joskus ala-asteen lopulla. Silloin kaikki luokkamme tytöt tykkäsivät Bon Jovista. Ala- ja yläasteen taitoskohdassa aloin ihan itse miettimään, millaisesta musiikista todella pidän. Oasis oli yksi ensimmäisistä yhtyeistä, jotka päätyivät suosikkieni joukkoon ja siellä se on pysynyt siitä lähtien. Vaikka yhtyeen uusimmat albumit eivät niin innostakaan, en varmaan koskaan tule kyllästymään uran alkupuolen tuotantoon. Esikoislevy Definitely Maybe oli loistava ja sitä seurannut myyntiennätyksiä kahminut Morning Glory oli vielä jotain esikoistakin parempaa. Morning Glorylla ei turhia kikkailla, vaan jokainen kappale on täydellistä poprockia, jonka tahtiin voi laulaa, tanssia ja juoda pari tuoppia liikaa. Musiikki kuvannee bändin keskeisen veljeskaksikon syvintä olemusta täten melko tarkasti.

Mikke: 8. Nirvana - Nevermind (1991)

Nirvana on yksi ensimmäisistä koskaan todella fanittamistani yhtyeistä. Kuuntelin Nevermindia ja MTV Unpluggedia usein lähes tauotta jo ala-asteella ennen 90-luvun puoliväliä. En ollut oikeastaan tuolloin vielä kuunnellut tosissani mitään muuta rock -yhtyettä, kuin Guns n' Rosesia. Nirvanan raskaat grunge -soundit olivat omiaan varhaisteini-ikäiselle kitaransoittoa aloittelevalle nuorukaiselle. Curt Cobainin cool tyyli ja ehkä kaikkien aikojen uskottavin rock -raspi saivat minut innostumaan siinä määrin, että pukeuduin jo tuolloin muotitietoisesti flanellipaitaan, jonka alta pilkotti bändi -T-paita. Yläasteella, kun aloin oppia paremmin englantia, perehdyin tarkemmin Nirvanan sanoituksiin ja aggressiivinen raivo ja vimma pureutuivat hienosti teini-iän angstiin. Lukiossa soitin parin ystäväni kanssa Nirvana -covereita kaverini pienessä ulkovarastossa, johon juuri ja juuri mahduimme kolmistaan soittimien kanssa riehumaan. Treenien jälkeen paita oli aina hiestä märkä ja harjoitteleminen kävikin lähes urheilutreenistä. Vielä tänäkin päivänä Nirvanan musiikki saa minut aina ylös penkistä ja pogoamaan, missä ikinä musiikkia kuuntelenkaan.