Uusi blogi!

Tuliko ikävä jokapäiväistä musiikkiblogiannosta? Ei hätää, klikkaile itsesti uuteen musiikkiblogiimme Kersantti Pippuriin!

Mikke: 1. Elliott Smith - XO (1998)

Tässä se nyt on! Oman elämäni paras levy. En oikeastaan osaa mitenkään tyhjentävästi perustella, miksi listani ykköseksi valikoitui juuri Elliott Smithin neljäs pitkäsoitto. Levyn musiikki on vain kulkenut mukanani jo yli kymmenen vuotta ja muistuttaa minua lukuisista elämäni hyvistä ja myös vaikeista hetkistä. XO oli ensimmäinen Elliott Smith levyni ja myöskin yksi ensimmäisistä uudemman ajan vaihtoehtoalbumeistani. 2000-luvun alussa musiikinkuunteluni vaihtui radikaalisti 70-luvun rockista uuteen ja jännittävään vaihtoehtomusiikkiin, joista mainittakoon tässä Radiohead, Super Furry Animals, The White Stripes ja Eels. Elliott Smith muotoutui nopeasti minulle kaikkein tärkeimmäksi näistä. Äärimmäisen taitava akustisen kitaran soitto sai minut jälleen innostumaan oman akustisen kitarani soitosta, jolloin bassonsoitto ja sähkökitara saivat jäädä taka-alalle. Ihailin (ja titysti vieläkin ihailen) Elliott Smithin kaunista lauluääntä. Laulu on herkkää ja rikkoutuu korkeimmissa kohdissa juuri sen verran, että mieletön tunne pääsee läpi. Laulut ovat usein vähintäänkin tuplattuna levyllä, jolloin Smithin itsensä laulamat stemmat pääsevät valloilleen. Kylmät väreet on näin taattu. Oma musiikkiharrastukseni on tästä lähtien keskittynyt kaikkein eniten oman lauluni harjoitteluun akustisen kitarani säestyksellä.

Heini: 1. The Beatles - Abbey Road (1969)

Tässä vaiheessa listani ykkösalbumi ei varmasti yllätä enää ketään, mutta niinhän sen pitääkin mennä. Lienee selvää, ettei minun musiikkimaullani varustettu ihminen voi asettaa mitään muuta albumia ykköseksi kuin tämän. Oikeastaan minun mielestäni oli ihmeellistä, ettei kukaan blogimme levyjen järjestystä veikannut (ja veikkauksensa minulle kertonut) osannut arvata, että listani kärkisijalla komeilee tietenkin Abbey Road (vaikka Miken ykköslevyksi sitä kyllä veikattiin). Jos blogissamme olisi ollut sallittua laittaa useampia levyjä samalta artistilta tai yhtyeeltä, olisi merkittävä osa parhaasta satasestani koostunut The Beatlesin tuotannosta. The Beatlesin fanittaminen saattaa olla tylsää ja epäoriginellia, mutten onneksi ole niin hipster, etten voisi rakastaa jotain sellaista, mikä on useiden vuosikymmenten aikana saanut miljoonat muutkin ihmiset innostumaan.

Mikke: 2. Eels - Electro-Shock Blues (1998)

Parhaat levyt syntyvät usein vaikeista kokemuksista ja muutoksista elämässä. Eelsin toinen pitkäsoitto Electro-Shock Blues ammentaa karun kauniit äänimaisemansa yhtyeen keulahahmon Mark Oliver Everettin (tuttavallisemmin E) elämästä ja etenkin hänen perheestään. E:n isä kuoli, tämän ollessa vasta 19-vuotias. E oli se ihminen, joka löysi isänsä kuolleena sängyltä. Sydänkohtaukseen kuollut isä oli ollut E:lle etäinen, mutta myöhemmin E ymmärsi olevansa itse hyvin samanlainen etäinen ja syrjäänvetäytyvä persoona, kuin hänen isänsä oli ollut. Hieman ennen tämän levyn nauhoittamista E:n sisko, johon artisti oli kovin kiintynyt, teki itsemurhan. E:n siskolla oli jo pidempään mennyt huonosti huumeiden ja vaarallisten poikaystävien kanssa, mutta kuolema tuli silti E:lle suurena iskuna vasten kasvoja. Samaan aikaan E:n äiti kävi säteilyhoidoissa syöpään, jota kuitenkaan ei lääkäreiden mukaan voitu kokonaan parantaa. Electro-Shock Bluesin kiertue päättyikin kesken E:n äidin kuoleman vuoksi. Levy kertoo ennen kaikkea siitä, kuinka E jää yksin maailmaan sukunsa viimeisenä. Näin vaikeista asioista olisi varmasti vaikea kenen tahansa puhua, saati sitten kirjoittaa loistavaa levyä. E onnistuu kuitenkin tässä tehtävässä täydellisesti ja synkkä sanoma on onnistuttu tämän lisäksi paketoimaan huumorilla sävytettyihin lyriikoihin.

Heini: 2. Radiohead - OK Computer (1997)

Radioheadin OK Computer mullisti aikoinaan musiikinkuunteluni. Minä, joka olin pitänyt esimerkiksi The Doorsia epäilyttävänä bändinä siksi, että urut olivat yhtyeessä niin keskeisessä roolissa (sehän oli pieni viite elektronisen musiikin suuntaan, jota vihasin suuresti) huomasin rakastavani entisen kitararockbändin, Radioheadin, elektronisvaikutteisempaa OK Computeria enemmän kuin aiempaa kahta levyä. Itse asiassa tällä levyllä sekoittuu juuri täydellisesti vanha ja uusi Radiohead. Kitararock oli vaihtumassa vähitellen nykyisten Radiohead-levyjen surinaksi ja kolinaksi, mikä auttoi synnyttämään taitoskohtaan täydellisen albumin, OK Computerin. Mitkään muut Radioheadin levyt eivät yllä samoihin sfääreihin kuin tämä, vaikka ne uusinta The King of Limbs:iä lukuunottamatta hienoja ovatkin.

Mikke: 3. Sufjan Stevens - Illinois (2005)

Vuosi 2006 alkoi osaltani matkalla ystäväni kanssa Berliiniin. Viikon kestäneen melko intensiivisen juhlimisen ja turistina pyörimisen jälkeen olo oli paluumatkalla jokseenkin väsynyt. Odottaessamme lentokonetta Tegelin lentokentällä kaivoin laukustani esille Sufjan Stevensin Illinois albumin minidiscillä, jonka olin vain ehkä kuukautta aikaisemmin kopioinut samaiselta matkakumppaniltani. Olin toki aiemminkin kuunnellut levyä ja myöskin pitänyt siitä. Tuolloin, tuona raukeana hetkenä kuitenkin jokin kolahti erityisellä voimalla. Sillä hetkellä maailmassani ei ollut mitään muuta, kuin Sufjan Stevensin mielettömän kaunis korkea lauluääni, taitavasti hiotut orkestraatiot, teatraalisen melodramaattiset melodiat ja omaperäisellä tyylillä soitettu banjo. Sufjan Stevens ei ole mikään tavallinen laulaja-lauluntekijä. Hänen levyillään kuullaan valtava arsenaali erilaisia soittimia, musiikillisia tyylejä ja erikoisia konsepteja.

Heini: 3. Pulp - Different Class (1995)

Olisin halunnut kirjoittaa blogiimme kahdesta Pulpin levystä. Mielestäni Different Class on Pulpin paras levy, mutta myös sen jälkeen ilmestynyt This is Hardcore on niin loistava, että se olisi päätynyt omilla ansioillaan melko korkealle listallani, jos yhdeltä yhtyeeltä saisi olla useampia levyjä. Kannattaa siis tutustua näihin molempiin, vaikka kirjoitus käsitteleekin vain tätä Jarviksen luokkataistelulevyä Jarviksen keski-iänkriisilevyn sijaan. Different Classilla vuorottelevat brittiyhteiskunnan eriarvoisuutta kritisoivat ja erilaisista seksuaalissävytteisistä kohtaamisista kertovat kappaleet. Monissa biiseissä nämä kaksi asiaa myös sekottuvat toisiinsa.

Mikke: 4. Pulp - Different Class (1995)

Pulp lukeutuu suurimpien brittipop-yhtyeiden joukkoon, mutta sen suosio ei brittien ulkopuolella ole ollut lähellekkään yhtä suurta, kuin esimerkiksi Oasiksen tai Blurin. Minulle Pulp edustaa kuitenkin brittipopin kirkkainta kärkeä. Jarvis Cockerin luotsaama Sheffildiläisyhtye on päästänyt ilmoille loistavia hittikappaleita ja minulle henkilökohtaisia suosikkeja. Musiikissa on vaikutteita discosta ja 80-luvun indiestä, mutta lopputulos henkii 90-luvun brittipoppia. Cockerin vahva brittiaksentti huutaa välillä kiekuvan korkeana ja välillä hönkii sensuellisti kuiskauksenomaisia puhelauluja. Kitaroissa käytetään hillittyä säröä, rytmiryhmä hyödyntää hakkaavan junnaavia komppeja hyväkseen välillä nostattaen menoa huimasti. Sanoitukset ovat täynnä mustaa huumoria, joka on tuttua lukuisista brittikomedioista. Pulp ehti tehdä musiikkia lähes koko 80-luvun ajan, mutta suosiota ei näkynyt ennen kuin vasta 90-luvun puolivälillä brittipopin huipulla. Different Class on Pulpin loistavin levy, joka on myös menestynyt parhaiten myyntitilastoissa.